Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nooakin arkki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nooakin arkki. Näytä kaikki tekstit

torstaina, marraskuuta 15, 2018

Suomenlinnassa 1970-luvulla

We lived in Suomenlinna

Noakin arkin ovi

 Ihana #Suomenlinna, jossa asuimme melkein kolme vuotta. Asuntomme oli peruskorjaamaton, oli puulämmitys, kylmä vesi. Maalasin asuntomme seinät kauniiksi, isoimman huoneen eli lastenhuoneen keltaiseksi ja valkoiseksi, pienen olohuone-makuuhuoneen lämpimän ruskeaksi ja keltaiseksi, eteisen erilaisilla lämpimillä punaruskeilla väreillä. Lastenhuoneessa oli iso kaakeliuuni, jonka edessä istuimme iltaisin koko perhe ja luimme iltasatuja. Se oli ihanaa aikaa, sillä lapset olivat 3-8 - vuotiaita ja saaret olivat kauniit kaikkina vuodenaikoina. Kesällä Suomenlinna oli kuin paratiisi, talvella sai luistella jo aikaisin linnoituksen lammissa.

Monet sukulaiset olivat järkyttyneitä siitä, että akateemisesti koulutettu pariskunta asui niin primitiivisesti. Armeijan asunnot olivat huonossa kunnossa, sillä se oli sitä aikaa, jolloin vihattiin Suomen armeijaa ja rakastettiin suuren ja mahtavan naapurimaan armeijaa. Mutta vuokra oli alhainen ja mahdollisti minun olemisen kotiäitinä.

  Nooakin arkki, Suomenlinna

Kun mieheni lähti Kyprokselle rauhanturvajoukkoihin, meidän piti muuttaa, sillä en olisi jaksanut kantaa halkoja alakerran kellarista lämmitystä varten. Lasten koulu ei muuttunut, sillä he olivat käyneet koko ajan ranskalaista koulua, joka sijaitsi Eirassa.

lauantaina, kesäkuuta 08, 2013

Nooakin arkki Suomenlinnassa

Nooakin arkki by Anna Amnell
Nooakin arkki, a photo by Anna Amnell on Flickr.
Nooakin arkki on rakennettu 1760-luvulla. Se on peruskorjattu viime vuosina. Kollaasissa näkyy rakennuksen pääty, porraskäytävä sekä entinen ovemme. Päädyssä olevan oven yläpuolella oli keittiömme ikkuna. Päädyn toinen kerros oli kerran kotimme, kaksi huonetta, pitkä käytävä, pieni keittiö ja WC, johon tuli kylmä vesi. Asuimme tässä talossa kaksi ja puoli vuotta, kolme kesää.

Asunnot olivat silloin peruskorjaamattomia. Niissä oli puulämmitys, täytyi ostaa halot, säilyttää ne alakerran puuvarastossa, kantaa ne sisälle. Toisessa huoneessa oli pyöreä peltinen pönttöuuni, toisessa leveä valkoinen kaakeliuuni, vähän samanlainen kuin eräs uuni Louhisaaressa. Meidän uunissa ei ollut tilaa, jossa olisi voinut pitää ruuat lämpiminä. Keittiössä ei ollut muuta lämmitystä kuin hella, jossa ei ollut edes muuria.

Nooakin arkki kuten melkein kaikki muutkin Suomenlinnan rakennukset olivat siihen aikaan armeijan virka-asuntoja, ja Suomen armeija oli silloin Suomessa erittäin epäsuosittu - päinvastoin kuin esimerkiksi Neuvostoliiton armeija. :) Oli 1970-luku.

Mutta ajan henki ei pystynyt pilaamaan saaren kauneutta. Siellä asuminen oli suuri elämys kaikkina vuodenaikoina.

Olen kirjoittanut tähän blogiin monta juttua Suomenlinnasta. Klikkaa hakusanoja 'Nooakin arkki' tai Suomenlinna'.
Kaunis Suomenlinna (kuvakansio Flickrissä)
Lue myös
http://blogisisko.blogspot.fi/2012/02/suomenlinna-kylma-vesi-ja-puulammitys.html

lauantaina, helmikuuta 11, 2012

Suomenlinna: Kylmä vesi ja puulämmitys




Nooakin arkin ovi Suomenlinnassa. Kuva: Anna Amnell

Kommentti blogiin, joka on lopetetti, jossa puhutaan asunnoista ilman mukavuuksia.
Ihminen on sopeutuvainen. Asuimme pari kolme vuotta Suomenlinnassa peruskorjaamattomassa Nooakin arkissa, 1700-luvulla rakennetussa kerrostalossa.

Meillä oli uunilämmitys, keittiössä ja WC:ssä ei tosin ollut mitään lämmitystä. Taloomme tuli kylmä vesi, ja hankimme kaasulla toimivan vedenlämmittimen, jolla sai hetkessä kuumaa vettä keittiöön ja sieltä letkulla vessaan.

Meillä oli kolme pientä lasta, ja pesimme heidät joka ilta "vannassa" (vauvanpesuamme) tilavassa WC:ssä, jossa oli onneksi lattiakaivo. Sauna oli Merisotakoulun saarella. Talvipakkasilla työnsimme lapset vanhanaikaisessa lastenreessä saunaan ja takaisin. Sillalla kävi aikamoinen viima.

Lapset kävivät lastentarhaa ja koulua kaupungin puolella Eirassa ranskalaisessa koulussa, jonne kävelimme jään yli jäätietä myöten.
Lapset muistelevat Suomenlinnan asuntoa hienona asuntona. Olihan siellä kaunis valkoinen kaakeliuuni, melkein samanlainen kuin Louhisaaren kartanolinnassa, syvennys ruokien lämpiminä säilyttämistä varten puuttui.

Nooakin arkin restaurointi (asuntomme oli toisen kerroksen päädyssä. Kuvassa näkyvät ison lastenhuoneen kolme oikeaa ikkunaa ja keittiön ikkuna. Toisella puolen oli meidän pienempi olohuone. Sillä puolella olivat valeikkunat yhdellä seinällä. Linkissä olevassa tekstissä on virhe.)

2.


Siitä jäi hyvät muistot, sillä luonnon kauneus ja mielenkintoinen ympäristö voittivat asunnon epäkäytännöllisyyden. Se on nuoremmille lapsillemme ensimmäinen koti,jonka he muistavat ja aika joka on heille ruusuinen. Mutta kyllähän elämämme oli todella vaatimatonta.

Mutta koska asunto oli halpa, saatoin olla kotiäiti ja järjestää lapsille vapaan ja onnellisen lapsuuden, jossa on sekä luonnonkauneutta että uusien asioiden oppimista. Vanhimmalle lapselle se oli satujen ja seikkailun saari, jota hän tutki ystävänsä kanssa. Se oli ehkä onnellisinta aikaa perheessämme.


torstaina, elokuuta 04, 2011

Elämää kivilinnoissa


Louhisaari Manor, originally uploaded by Anna Amnell.
Monikerroksinen kivitalo on ollut varmaankin kylmä talvisin. Tämä tuli minulle mieleen, kun kävin kuumana heinäkuun päivänä Louhisaaren kartanossa.

Sieltä löytyi monelaisia uuneja ja takkoja. Käsittelen tässä vain päärakennuksen, sillä sivurakennuksesta on eri juttu.

Louhisaaresta löytyi yksi tuttu kaakeliuuni, samanlainen kuin se, joka oli Suomenlinnan Nooakin arkissa, jossa asuimme 1970-luvulla armeijan "virka-asunnossa", puulämmitteisessä isossa kaksiossa, asunnossa, josta on ihanat muistot, sillä Suomenlinna oli kaunis, kesät lämpimiä ja lapsemme pieniä ja suloisia.
Kotimme oli Suomenlinnassa (kuvani)

Klikkaa sanaa 'Louhisaari Manor', niin näet kaikki kuvat Louhisaaresta tai 'Suomenlinna' niin näet minun kivilinnani. Klikkaa myös sivun alalaidasta teksti 'vanhemmat tekstit" Louhisaari-kuvat Flickrissä

Tuttu valkoinen kaakelitakka

Tämä valkoinen kaakelitakka toi nostalgisia muistoja. Melkein samanlainen takka oli Suomenlinnan Nooakin arkissa, jossa asuimme pari kolme vuotta. Nooakin arkkihan on rakennettu 1700-luvulla.

Tämä kaakeliuuni on Louhisaaren ruokasalissa, joka oli Mannerheimin suvun ruokasali 1800-luvulla. Tässä uunissa on yksi yksityiskohta, jota meillä ei ollut, tuo kupariluukuilla suljettu tila, nähtävästi kaappi, jossa pidettiin ruuat lämpiminä.

Meillä tällainen uuni oli lastenhuoneessa, joka oli kuin iso sali. Meillä aikuisilla oli pieni huone olohuone-makuuhuoneena. Asunnossa oli puulämmitys.

Illalla istuimme koko perhe lattialla takan edessä ja luimme lapsille iltasadut takkatulen loisteessa.
Lue Suomenlinnan Nooakin arkin restaurointi

keskiviikkona, heinäkuuta 13, 2011

Elämää saaressa - Suomenlinna

Helsinki_1985_August_004

Asuimme yli kaksi vuotta Suomenlinnassa. Se oli satumaista aikaa, vaikka asuimme peruskorjaamattomassa asunnossa, jossa oli puulämmitys ja kylmä vesi. Olin kotiäiti, vein kesäisin lapset kaksi kertaa päivässä uimarannalle, mikä oli meille tämä hevosenkengänmuotoinen lahti. Toinen kesistä oli kuuma, samanlainen kuin nämä kesät. Istuin ystäväni kanssa rannalla, neuloimme, luimme ja juttelimme. Lapsille valmistui seuraavaksi talveksi vaatteita. Mieheni tuli iltapäivällä turistimoottoriveneellä kaupungista töistä, ui, ja läksimme kotiin. Illalla saatoimme vielä tehdä iltakävelyn valleilla. Lapsista tuli hyviä kävelijöitä. He kävivät esikoulua ja koulua kaupungin puolella, jonne matkustettiin kesällä lautalla ja talvella myös jään yli kävellen.

Kuva on otettu sinä kesänä, kun olimme Euroopan lomalla Kanadasta käsin. Kaksi lapsistamme on rannalla, jossa he leikkivät pikkulapsina. Olen miettinyt, millaista olisi asua taas Suomenlinnassa. Kesät olisivat ihania, voisi uida myöhäiseen syksyyn. Mutta talvet voivat olla ankaria.

Ehkä muistelen noita aikoja, sillä kuuntelen samaa musiikkia, Chopiniä, jota kuuntelin usein silloinkin, ennen levysoittimelta Thomas Vasaryn soittamana, nyt tietoneeltani Daniel Barenboimin  soittamana (The Warsaw Recital).  Silloin haaveilin pääseväni pois Suomesta. Olen miettinyt tänään, oliko virhe, että palasimme Suomeen. Kuvittelin, että Suomi muuttuisi, olisi iloinen siitä, että Itä-Eurooppa vapautui.

En jaksa ymmärtää enää, kuinka on mahdollista, että niin monet suomalaiset voivat edelleen ihailla poliittista ideologiaa, jonka kannattajat tappoivat ja sortivat omia kansalaisiaan, tuhosivat suomensukuisia kansoja, sulkivat kansalaisiaan mielisairaaloihin, kuljettivat meidän naapurivaltiomme kansalaisia vankileireille, oppia jonka kannattajat edelleen tyrannisoivat miljoonia ihmisiä. Se olisi aivan samaa, kuin jos ihailtaisiin edelleen sokeasti natseja heidän hirmuteoistaan huolimatta, jaettaisiin kirjallisuuspalkintoja natsismin julkisille ihailijoille ja natsikirjailijoiden nimissä.

Suomi on jakaantunut. Toiset ihailevat ja palvovat edelleen suomettumisen ajan "sankareita", kehuvat toisiaan, ylistävät sen ajan poliittisia lauluja. Toiset eivät edelleenkään uskalla puhua asioista avoimesti, eivät varsinkaan kirjallisissa piireissä, sillä kulttuurissa ovat vallassa edelleen suomettumisen ajan keskeiset henkilöt ja heidän jälkeläisensä, Suomen "pikkuprinssit", käyttääkseni äskettäin uutisissa Kiinan vastaavista poliittisista toimijoista käytettyä sanaa. Odotan kiinnostuksella sitä, miten uusi kulttuuriministeri toimii. Mihin aikakauteen hän kuuluu?

Menikö Suomi kokonaan pilalle viime vuosisadalla? Monesti tuntuu siltä, kuin Suomi on kuin saari, joka vaikuttaa oudolta tällä vuosituhannella huolimatta suurista saavutuksistaan monilla aloilla. Olen miettinyt, pitäisikö muttaa lopullisesti pois Suomesta.

keskiviikkona, maaliskuuta 24, 2010

Kodit: Suomenlinna, Punavuori, Kaartinkaupunki, Ullanlinna, Eira

my-neighbourhoods-Helsinki

Vasemmalla Suomenlinnnan kodin Nooakin arkin ovi ja itse talo kirkkopuiston puolelta sekä Korkeavuorenkadun kodin ikkunasta nähtyjä 1800-luvun rakennuksia

Seuraavissa linkeissä kaksi erikoislaatuista tarinaa opiskeluajoiltani! Ensimmäinen opiskelija-asunto Helsingissä oli palvelijanhuone ruotsinkielisen varatuomarin perheessä Punavuoressa Pöllön korttelissa. Näin ikkunasta sisäpihalle, jossa oli sijainnut 1800-luvulla pieni puurakennus, jossa asuivat opiskeluaikanaan myös Runeberg, Snellman ja Cygnaeus. Runeberg kirjoitti mm Saarijärven Paavon siella asuessaan.


Iso Roobertinkatu 17-19. 100-vuotiaan talon historiikki

Iso Roobertinkatu 17-19 (kirjoitukseni talohistoriikissa)
Arkkitehti Gustaf Estlander, rakennusvuosi 1912. Lue myös: Kun myrsky riehui Rööperissä. Erikoislaatuinen tarina tämäkin monessa mielessä.

Oman perheen ensimmäinen koti oli Pikku-Konviktin opiskelija-asuntolassa Kaartinkaupunginosassa Ruutanan korttelissa.
Pieni Roobertinkatu 4-6, arkkitehti G.W. Nyberg, rakennusvuosi 1911.

Asuimme kolme vuotta Suomenlinnassa Nooakin arkki-nimisessä 1760 valmistuneessa kivitalossa. Lue Koti Suomenlinnassa 1970-luvulla (Kirjoituksessani on linkki Nooakin arkin restaurointisivuun)
Kuviani

Asuimme pari kolme vuotta myös Tehtaankadulla Lars Sonckin ja Arvo Muroman suunnittelemassa rakennuksessa Punavuoressa korttelissa 233. Rakennus on valmistunut vuonna 1935, ja tyyli oli karu. Modernismi oli vallannut arkkitehtuurin.

Kadun toisella puolen on Eira, ja vastapäätä korttelissa 218 kaunis Italian suurlähettilään residenssi. Arkkitehti Gustaf Estlander, rakennusvuosi 1912.

Meidän asuessamme Ullanlinnassa Korkeavuorenkadulla Sillin korttelissa lähellä oli monia 1800-luvulla rakennettuja kauniita taloja, esimerkiksi 1888 valmistunut Ohrana Punanotkonkadun ja Korkeavuorenkadun kulmassa Kultakalan korttelissa. Arkkitehti oli Axel Högberg.
Korkeavuorenkadun toisella puolella Kultakalan korttelissa on Karl Hård af Segerstadt ja Bertel Jungin suunnittelema Kihlmanin talo (1898).

Sillin korttelissa on myös kaunis vihreä talo, "Korkeavuori" (Vilho Lekman, 1908)

lauantaina, marraskuuta 14, 2009

Nooakin arkki. Koti pommivaraston päällä

We lived in Suomenlinna

Kotiovi Suomenlinnassa. Keittiönikkuna oli tämän oven yläpuolella.

Tämän päivän Hesari kertoo Nooakin arkista, Helsingin vanhimmasta asuinkerrostalosta. Nooakin arkki tuli tutuksi meidän perheellemme, sillä asuimme siellä yli kaksi vuotta. Uutta oli se, että kotimme alla kellarissa oli ollut koko ajan pommivarasto, "200-vuotiaita, mustaa ruutia sisältäviä tykinkuulia. Sitten toisen maailmansodan aikaisia kranaatteja. Ja sitten patruunoita."(Jarmo Huhtanen: Nooakin arkki paljasti salaisuutensa. HS/Kaupunki 14.11.2009.) Artikkeli kertoo myös, että Suomenlinnan hoitokunta on julkaissut kirjan "Suomenlinnan kunnostus ja uusi käyttö". Lahdenmäki ja Amper (toim.)

Artikkeliin liittyy valokuvia, mm kovin tutuksi käyneestä porraskäytävästä, jossa näkyivät siihen aikaan eli ennen remonttia kahdensadan vuoden ajan maalikerrokset ja puiden reunustamasta tiestä, joka johtaa Suomenlinnan kirkolta Nooakin arkkiin, tie jota kuljin joka päivä kaupasta kotiin ja tuodessani lapsia koulusta, jota he kävivät mantereen puolella Helsingin ranskalais-suomalaisessa koulussa, joka sijaitsi siihen aikaan Laivurinkadulla, jonne pääsi talvisin myös jäätä pitkin kävellen.

Tässä blogissa on monia kirjoituksia Suomenlinnan ajasta, mm "Nooakin arkki Suomenlinnassa", "Koti Suomenlinnassa", "Kodikkuus kolmannella vuosituhannella". Klikkaa alla olevia sanoja "Nooakin arkki", niin löydät kirjoituksia siellä asumisesta ja kodistamme, joka oli peruskorjaamattoman Nooakin arkin toisessa kerroksessa etelänpuoleisessa päädyssä. Sanalla Suomenlinna löytyvät kuvat muualtakin Suomenlinnasta, mm Suomenlinnan kauniista puutaloista.

Suomenlinnan Nooakin arkki, "upseeritalo", oli eräs meille niin tyypillisistä slummimaisista "virka-asunnoista" satumaisen kauniissa ympäristössä. (mm kaunis ränsistynyt huvila Nikosian vihreällä linjalla turkkilaisen ja kreikkalaisen alueen välissä , ullakkoasunto Etelä-Haagassa sijaitsevassa vanhassa venäläisessä dachassa) Noakin arkki oli armeijan henkilökunnan asuintalo 1970-luvulla, jolloin armeija oli erittäin epäsuosittu Suomessa ja armeijan henkilökunnan asunnot huonossa kunnossa.

Nooakin arkin restaurointi, yksityiskohdat.

perjantaina, lokakuuta 23, 2009

Joessa, meressä, järvessä uiminen


Helsinki_1985_August_004
Originally uploaded by Brin d'Acier

Suomenlinna. Yläkuvassa lahti, jota sanoimme "hevosenkenkälahdeksi". Siinä me uimme kahtena kesänä jopa päivittäin.
Kuva: Matti Amnell Alemmassa kuvassa ranta, jossa äiti kävi uimassa myöhään syksylläkin.

Kommentti Ritan blogiin, jossa hän kertoo kotinsa lähellä olevasta joesta.

Äiti innostui vanhoilla päivillään eli myöhäisessä keski-iässä käymään uimassa lähellä olevassa järvessä ihan siihen asti, kun se meni umpijäähän.

Kun asuimme Suomenlinnassa, mieheni ja minä uimme meressä myöhään kesällä. Kun tuli 14 astetta, ei kärsinyt kuin kastautua, sillä kylmyys alkoi tuntua kiristävänä jaloissa.beach in Iisalmi

lauantaina, marraskuuta 08, 2008

Kesämuistoja Suomenlinnasta




Hevosenkenkälahti Suomenlinnassa. Kuva: Matti Amnell (Kuva suurempana)

Vietin pari kesää tuolla paikalla. Lapset leikkivät uimarannalla tuntikaudet. Meillä oli eväät mukana. Lapset kävivät siellä myös uimakoulua, sillä silloin olivat kesät harvinaisen lämpimiä. Perheemme pienimmillä oli punaiset uima-avut käsivarsissaan, joten olo rannalla oli turvallista. Syntyi monta hiekkalinnaa.Minä istuin viltillä ja neuloin lapsille seuraavan talven vaatteet. Välillä suomenlinnalainen ystäväni piti silmällä meidänkin lapsia, ja minä kävin uimassa. Uin yleensä tuonne oikeanpuoleiselle laiturille ja takaisin. Mieheni tuli keskustasta töistä suoraan uimarannalle turistiveneellä. Sitten läksimme kotiin. Kävimme uimassa myöhään syksyyn asti. Lopulta oli vesi niin kylmää, että se kangisti jalkoja, ja saattoi vain kastautua.

lauantaina, heinäkuuta 26, 2008

Nooakin arkki Suomenlinnassa

Noakin arkki Suomenlinnassa


Noakin arkki Suomenlinnassa  Kuvia: Anna Amnell

Asuimme melkein kolme vuotta Suomenlinnassa tässä talossa, jota sanotaan Nooakin arkiksi. Se on Helsingin vanhin kivitalo.

Asuimme toisessa kerroksessa talon päädyssä (viisi ikkunaa). Asuntoon kuului yksi hyvin iso huone, toinen pienempi ja niiden välissä pitkä käytävä ja kylpyhuone. Koko talossa ei ollut lämmintä vettä eikä keskuslämmitystä.

Huoneet lämmitettiin haloilla, jotka säilytettiin halkovarastossa ensimmäisessä kerroksessa. Ostimme nestekaasulla toimivan vedenlämmittimen.Joissakin Suomenlinnan taloissa ei olut edes vesijohtoja, vaan vesi kuljetettiin hevoskyydillä peltisäiliössä.

Oven yläpuolella näkyy keittiön ikkuna. Keittiö oli hyvin pieni huone, jossa ei ollut myöskään minkäänlaista lämmitystä, vain puuhella, joka jäähtyi heti kun tuli oli sammunut. Tyttäreni muistaa minut seisomassa hellan ääressä mieheni pitkä harmaa päällystakki päällä. Mieheni oli armeijan palveluksessa, mikä oli 1970-luvulla halveksittu virka varsinkin niissä piireissä, joissa ihailtiin Neuvostoliiton rauhaa rakastavaa armeijaa.

Sisällä kodissamme oli mielestämme hyvin kaunista, sillä olin maalannut kaikki seinät. Suuressa lastenhuoneessa yksi seinä oli suklaan värinen, toinen iloisen keltainen ja kolmas valkoinen. Ikkunoista näkyi kirkkopuistoon ja tielle.

Pienempi huone oli mieheni ja minun huone. Sen seinät olin malaannut keltaiseksi ja ruskeaksi.

Kauneinta olivat kaari-ikkunat ja lastenhuoneen valkoinen kaakeliuuni, johon sytytimme illalla tulen, istuimmme koko perhe lattialla takan edessä ja luimme iltasatuja.

Nämä Suomenlinnan talot oli rakennettu ranskalaisen mallin mukaan 1700-luvulla. Sekin sitoi meidät ranskalaiseen kulttuuriin, mitä vahvisti lasten koulu. He kävivät kaikki ranskalaista koulua, joka toimi siihen aikaan Laivurinkadulla. Halusimme antaa lapsillemme jotain muuta kuin 1970-luvun Suomen kulttuurin ,jota tulvi radiosta ja televisiosta - meillä ei ollut tietenkään kumpaakaan. Meille ei tullut myöskään Hesaria.

Elimme omaa onnellista, vaatimatonta elämäämme suomettuneessa Suomessa ja haaveilimme koko ajan pääsevämme ulkomaille. Toiveeemme toteutui muutaman vuoden kuluttua.

Nooakin arkin restaurointi on käynnissä.(Rakennusperintö, linkki päivitetty)
Suomenlinna -mieheni ottamia kuvia Suomenlinna ja meri

Kesä kaupungissa. Suomenlinna


Tie kotiin
Originally uploaded by amnellanna

Olen kulkenut tätä tietä satoja kertoja tullessani kotiin kaupungista ostoksilta tai hakemasta lapsia koulusta. Lapset kävivät koulua kaupungin puolella Eirassa ja kuljetimme heidät sinne edestakaisin lautalla ja talvella myös jäätietä kävellen.

Viikonloput varsinkin kesällä Suomenlinna kuului turisteille ja helsinkiläisille, jotka tulivat käymään saarella. Suomenlinnalaiset läksivät ulos vasta saaren rauhoituttua. Talvisin ei saarella näkynyt turisteja.

Lapset oppivat Suomenlinnassa uimaan, luistelemaan ja pyöräilemään. Vaikka olin valmistunut maisteriksi Helsingin yliopistosta, jäin kotiäidiksi. Suomenlinnan vuodet olivat onnellista aikaa.

Lapset muistelevat Suomenlinnan aikaa ihanteellisena lapsuutena. He eivät huomanneet, kuinka rappeutunut oli talo, jossa asuimme.

tiistaina, heinäkuuta 22, 2008

Koti Suomenlinnassa


We lived in Suomenlinna
Originally uploaded by amnellanna

Asuimme 1970-luvulla kolme vuotta Suomenlinnassa, talossa jota sanottiin Nooakin arkiksi, koska siinä asui helsinkiläisten mielestä niin kovin paljon ihmisiä. Nooakin arkki on Helsingin vanhin kivitalo.

Klikkaa kuvaa, jotta näet lisää kuvia Suomenlinnasta. Tähän kansioon tulee lisää kuvia Suomnelinnasta. Tähän asti olen laittanut siihen kuvia näkymistä, joita kohtasin, kun kävelin lauttarannasta kotiovelleni.
Talon restaurointi

perjantaina, joulukuuta 21, 2007

Jouluiloa!



Tämä tinasta valmistettu jouluseimi on yli 30 vuotta vanha. Ostimme sen asuessamme Suomenlinnassa 1970-luvun alussa. Se on hyvin pieni (puun korkeus 9 cm), ja sille on löytynyt aina paikka milloin ikkunalaudalta, milloin telkkarin tai kaapin päältä. Se on ollut yleensä kakkosseimi, koska meillä on myös toinen seimi, jonka poikamme on valmistanut vaimonsa kanssa meille joululahjaksi joitakin vuosia sitten. Silloin kun meillä on kissa jouluvieraana, tinaseimi nousee kunniapaikalle, koska toinen seimi on helpommin rikkoutuva ja laitetaan lasivitriiniin ihailtavaksi.



Tietäjät jouluseimessä, jonka ovat valmistaneet Rosanne Lamarre ja Matti Amnell.

Joululuettavaa muista blogeistani

Virkistävää joulunaikaa kaikille tämän blogin lukijoille!

perjantaina, kesäkuuta 01, 2007

On luonnollista ja jopa hauskaa olla kotiäiti



Vuoden 1950 Kotilieden kansi.

Tämä on kommentti Iineksen blogissa käytävään keskusteluun.

Olen ollut suurimman osan "urastani" kotiäiti. Halusin hoitaa lapseni itse, jotta heillä olisi onnellinen ja vapaa lapsuus.

Varsinkin varhaislapsuudessa vapaa leikki ilman ohjelmointia on arvokasta. Lisäksi omien lasten hoitaminen oli minusta luonnollista ja hauskaa.

Ainoa varsinainen ongelma oli rahapula, kun oli vain yhden ihmisen palkka eikä mitään kotihoitotukia, kuten nyt onneksi on. Olin lisäksi lasten pieninä ollessa opiskelija, ja opintoni kestivät kauan, yhteensä 11 vuotta, kun tein sitä vähitellen.

Kotiäitinä olo on työlästä, sillä esimerkiksi meidän viiden hengen taloudessa oli paljon töitä, ruanlaittoa ja siivoamista lasten hoitamisen lisäksi. Mielikuvitus joutuu korvaamaan rahan.Vaatteet voi ommella itse, leluja voi valmistaa kotona.

Lapset oppivat kotona luoviksi ja itsenäisiksi ajattelussaan. Ohjelmaa voi järjestää niin paljon kuin haluaa. Kirjastoista saa kirjoja, voi käydä museoissa, lastenteatterissa, sirkuksessa, mummolassa maalla sekä
taidenäyttelyissä kaupungissa, voi kuunnella lastenlauluja ja klassista musiikkia. Ulkona voi olla kahdesti päivässä. Korvatulehdus oli täysin tuntematon asia.

Eräs parhaita asioita oli se, että lapset saivat leikkiä rauhassa. Leikkejä ei tarvinnut purkaa koko ajan. Kerran tapahtui niin, että 3- ja 4-vuotias tekivät eräänä kesänä Suomenlinnassa värikkäistä villalangoista verkoston, joka risteili lastenhuoneessa. Poikamme sanoi aikuisena, että he muodostivat siten tietämättään erään kuvion, joka on matematiikassa keskeinen. Sitä leikkiä kesti pari viikkoa.

TV hankittiin vasta, kun lapset olivat 6-, 7- ja 11-vuotiaita. Kaikki olivat 3-vuotiaasta asti puolipäivätarhassa ja 4-5 -vuotiaasta asti vieraskielisessä koulussa. Halusimme lasten oppivan jotain, mitä emme osanneet itse heille opettaa - ranskan.

Välillä mieheni oli neljä vuotta koti-isä ja jatko-opiskelija ja minä elätin perhettä (Lapset pääsivät heti vapaaoppilaiksi, vaikka minulla oli silloin suurempi palkka kuin miehelläni!)

Meillä ei ole ollut koskaan Suomessa varaa autoon. Meillä ei ole omistusasuntoa eikä kesämökkiä. Ihminen voi tehdä itsenäisiä valintoja elämässään.

Kotiäitinä olo oli minulle itselleni hyvin onnellista aikaa. Mieheni pitää tärkeinä niitä vuosia, jolloin hän oli koti-isä. Lapset pitävät lapsuuttaan onnellisena. Tämä on yksi suositeltava tapa elää Suomessakin.

Olin kotiäiti ja vapaa toimittaja myös lasten ollessa murrosikäisiä, sillä halusin heidän säilyttävän äidinkielen ulkomailla asuessa. Siitä olikin kovasti hyötyä, kun palasimme Suomeen yhdeksän vuoden jälkeen.

Vanhemmat voivat antaa lapsilleen henkisen perinnön, joka on tärkeämpi
kuin aineellinen perintö.

Tärkeää on myös se, että lasten ja vanhempien välille syntyy läheinen ja lämmin suhde, joka kestää myöhemminkin. Ihminen tarvitsee omaistensa tukea koko ikänsä, jos ei rahallista niin henkistä.

Onnellista on, jos kullakin on oman perheen lisäksi muita läheisiä ystäviä.

PS. Edellisestä jäi eräs tärkeä asia: ääneenlukeminen. Sitä harjoitettiin ahkerasti. Eniten luki luki isä, joka keskittyi lapsiin työstä tultuaan. Siinä tuli kuultua vuosien varrella suuri osa maailmankirjallisuutta afrikkalaisista saduista Aleksis Kiveen ja Tolkieniin asti.

Samasta aiheesta aikaisemmin.

Talteen toinenkin kommentti.

Iines,

haaveilimme mieheni kanssa nuorina siitä, että kummankin meistä olisi ollut mahdollista hoitaa lapsiamme ja olla vain puolipäivätyössä. Miehetkin rakastavat lapsiaan.

Eiköhän ole nykyään mahdollista hoitaa lapsi kotona tämän ollessa pieni ja siirtyä sitten vähitellen työhön. Jos äidillä on sellainen ammatti, josta ei voi olla poissa kolmea vuotta, voisi isä hoitaa lapsen ne kaksi vuotta. Nythän monet miehet hoitavat lapsia esimerkiksi silloin, kun perhe asuu ulkomailla vaimon työn vuoksi.

Tarvitaan ennakkoluulottomuutta. Kolme vuotta on lyhyt aika aikuisen elämässä, mutta pitkä ja merkittävä ajanjakso lapsen elämässä.

Tämä keskustelu lasten hoitamisesta kotona tai päivähoidossa tuo jostakin syystä mieleen aikaisemman suomalaisen keskustelun imettämisestä. Siihen aikaan, kun lapseni olivat vauvoja, minullekin väitettiin neuvolassa, että on turhaa imettää vauvaa kauan ja suorastaan naurettavaa imettää vuoden vanhaa lasta. Onneksi en uskonut "asiantuntijoita", vaan kuuntelin vaistojani.

Lapset ovat onneksi niin joustavia ja sitkeitä, että heistä tulee ihan kunnon ihmisiä saivatpa he pulloruokaa tai rintaa ja hoitipa heitä äiti, isä, mummo tai naapurintäti tai päivähoitolan setä.

Rakkaus on tärkeintä. Kyllä lapsi ymmärtää, että aikuinen tekee sen, mitä niissä olosuhteissa voi. Tämähän on selvää, kun ajattelemme omia vanhempiamme. Tärkeintä ovat olleet hymy ja katse. Niitä muistelemme, olipa äiti ollut kotiäiti tai kodin ulkopuolella töissä käyvä äiti. Ne ovat tärkeämpiä kuin kalliit tavarat, soittotunnit tai ranskankieli.:)

perjantaina, kesäkuuta 02, 2006

Kesä kaupungissa alkaa

Suomenlinnan rantakasarmi


Kuva: Tuula Heiskanen

Helsinkiläinen ei voi valittaa, että kaupungissa on ikävää. On museoita, ulkoilmamuseoita, kansainvälistä tunnelmaa, konsertteja, arkkitehtuuria. Luontoa on lähellä, on puistot ja muut ulkoilualueet, meri ja ennen kaikkea Suomenlinna. Kävelyt valleilla ja uiminen meressä hevosenkengän muotoisessa lahdessa kannnattaa tehdä ainakin kerran kesällä kaikkien helsinkiläisten.

Rantakasarmin portin kuva tuo mieleen ne kolme vuotta, jotka asuimme Suomenlinnassa.

torstaina, tammikuuta 19, 2006

Kodikkuus kolmannella vuosituhannella




C. Wilhelmson: Konstnärens syster 1899. Nationalmuseum näyttelykatalogin kansi ”Hemma i konsten”.1987.

Amerikkalainen, nyt Lontoossa asuva sisustustaiteilija John Saladino sanoi jo vuonna 1987, että aivan kuten Viktorian ajan ihmiset vastustivat aikaisemman aikakauden ankaraa ja askeettista tyyliä, me 1900-luvulla eläneet olemme perinpohjin kyllästyneitä Bauhaus-tyyliseen arkkitehtuuriin ja sisustustaiteeseen, " like Victorians we are pursuing a richer course". (Colonial Homes -lehdelle helmikuussa 1987) Kopioin Saladinon mielipiteen Witold Rybczynskin kodikkuutta käsittelevään kirjaan, jonka olin ostanut vähän aikaisemmin. Sama kirja tuli mieleeni 17 vuotta myöhemmin Suomessa internet-keskustelussa. (Hemma i konsten -näyttelykin näyttää olleen vuonna 1987 Tukholmassa.)


Kirjoitin 6. helmikuuta 2004 Kiiltomatoon keskustelun alustukseksi viestin ”Kodikkuus kolmannella vuosituhannella” samana päivänä ilmestyneen kirja-arvostelun innostamana:

Risto Niemi-Pynttäri tutustuttaa meidät Gaston Bachelardin Tilan poetiikkaan. Mikä ilahduttava kirja-arvostelu!
www.kiiltomato.net/?rcat=Tietokirjallisuus&rid=723


Mutta onko kodikkuus sellaista, josta voi Bachelardin tavoin vain haaveilla, muistella menneiden aikojen elintapaa?

Arkkitehtuurin professori Witold Rybczynski kertoo kirjassaan ”Home. A short history of an idea ”(1986), että niinä kuutena vuotena, jotka hän opiskeli arkkitehtuuria, kodikkuudesta, mukavuudesta (comfort) puhuttiin vain kerran. Silloinkin siitä puhui insinööri, joka selosti ilmastointi- ja lämmityslaitteita.

Kun hän alkoi suunnitella omaa kotia, hän huomasi Bachelardin lailla palaavansa yhä uudelleen muistelemaan vanhojen aikojen mukavia taloja.
Rybczynski on sitä mieltä, että kodikkuus alkoi Hollannissa jo 1600-luvulla. Sen ajan talot ovat meille tuttuja maalauksista. Hollantilaiset alkoivat ensimmäisinä arvostaa lasta, kotia ja puutarhaa. Perin kodikkaana pitää Rybczynski myös entisaikojen norjalaisia maalaistaloja.

Rybczynski pitää mukavuutta olennaisena vaatimuksena ihmisen asunnolle. Hän myöntää, että kodikkuutta ovat osanneet aina eniten arvostaa ne, jotka ovat täysin vailla sitä: köyhät ja kodittomat.

Rybczynskistä on paljon tietoja esim Googlessa, mm "A House is not a Home", Barbara Spronkin haastattelu.

Mitä me tarvitsemme kodikkuuteen? Mikä ei ole kodikasta? Mikä tekee kodikkuuden runolliseksi?

(syntyi keskustelua)
Jatkan:
Kiiltomatoon 7.2.2004
Varmaankin Sinulla on myös yksityinen tilasi, kotisi? Mikä tuo siihen kodikkuutta ja mukavuutta? Siihen tarvitaan esineitä, huonekaluja. Siellä taitaa olla ainakin kirjoja ja joku paikka, jossa luet ja kirjoitat viestejä ystävillesi ja Kiiltomatoon?

Yksityisyys, oma tila on kodikkuutta. Lastenkotien lapsille ja vangeillekin suodaan nykyään oma yksityinen tilansa. Eikö kodikkuutta ole juuri "ihmisen jälki", se että ihminen sopii huoneeseen.

Hienoissa sisustuslehdissä olevat tyhjät ja tyylikkäät kodit saattavat tuntua kovin tylyiltä. Tietää, että jos astuisi siihen täydelliseen huoneeseen, pilaisi hienon asetelman omalla epätäydellisyydellään. Miettii, ketä mahtavat olla ne täydelliset ihmiset, jotka voivat siellä asua.

Voimme varmaankin sanoa samaa romaanista ja runosta. Onko lukijalla tilaa siinä?

7.2.2004
Eräänä päivänä ei voikaan enää nukkua paljaalla lattialla, ei näe hämärässä ilman silmälaseja eikä keinovaloa. Selkä väsyy, häntäluu painaa kovalla istuimella. On kuin prinsessa joka tuntee herneen patjaläjän altakin. Pehmusteita, mukavuutta, lämpöä, valoa!

Lapset ovat kasvaneet ja lähteneet pois kotoa, rakastetut ihmiset ovat muuttaneet kauaksi tai kuolleet. Onnellisista hetkistä heidän kanssaan muistuttavat valokuvat ja esineet, jotka asetamme seinille, pöytien ja kaappien päälle. Moneen kertaan alleviivattu lempikirja asetetaan yöpöydälle.

[Suomenlinnassa 1970-luvun alussa]

8.2.2004
Kauneuden ja viihtyvyyden kokemus ei ole onneksi aina riippuvainen siitä, onko asunto hyvässä kunnossa. Kun luin miten Kirsti korjaa innokkaasti vanhaa kaunista taloaan, minulle tuli mieleen se aika, kun asuimme Suomenlinnassa Nooakin arkissa, Helsingin vanhimmassa kerrostalossa.

Saimme mieheni virka-asunnoksi kaksi puulämmitteistä huonetta ja keittiön eteläpäädystä, toisesta kerroksesta. Kiviseinät olivat tykinkestävät. Taloon tuli kylmä vesi. Keittiössä ja kylpyhuoneessa ei ollut lämmitystä. Sauna oli toisella saarella. Käytävän seinissä näkyivät kaikki kahden sadan vuoden maalit yhtä aikaa. - Porilaisten marssi kaikuu korvissa, sanoi eräs sukulainen.

Huoneet olivat lohduttoman näköisiä. Sain onneksi armeijan maalivarastosta tähteeksi jääneitä maalipurkkeja ja maalasin asuntoa kaksi viikkoa. Kaikki muuttui.

Lastenhuoneen yksi seinä oli suklaalevyn värinen, toinen keltainen, muut kaksi valkoisia. Huone oli yhtä suuri kuin koululuokka. Linoleumlattia oli kuopille kulunut. Oli kuin siinä olisi hypitty vuosikaudet hyppykepillä. Kolmesta korkeasta ikkunasta näkyi kirkon ympärillä oleva puisto ja joukko vanhoja rakennuksia.

Kävimme joka ilta yhdessä jossain päin saaria kävelemässä tai talvella luistelemassa lammikoissa. Kotiin tultua laitoimme tulen leveään valkoiseen kaakeliuuniin, kokosimme lattialle täkkejä "pehmeäksi paikaksi", istuimme tulen lähellä, söimme iltapalaa ja luimme lapsille ääneen.

Vuosia myöhemmin lapset muistelivat, kuinka meillä oli Suomenlinnassa ihana asunto, jossa oli hieno valkoinen takka.

Saladino nyt

tiistaina, joulukuuta 20, 2005

Joulukoristeet säilyttävät muistoja



Photo: Anna Amnell
Täysin koristettu joulukuusi makasi joulun jälkeen Torontossa kadun varrella jätesäkkien päällä odottamassa kaatopaikalle menoa. Tuijotin sitä hämmentyneenä. Se oli minusta kuin heitteille jätetty omainen.

Olin tottunut ajattelemaan, että joulukoristeet säilytetään vuodesta toiseen, jopa sukupolvelta toiselle. Vai olinko minä vain siirtolaisena tavallista kiintyneempi perinteisiin? Nyt olen asunut jo kauan Suomessa ja olen yhä yhtä kiintynyt vanhoihin joulukoristeisiin ja vanhoihin joulutapohin. 25 vuotta vanha tonttukynttilä pääsee aina paikalleen nurkkakaapin päälle.

Ripustamme aina olohuoneen ovenkamanaan tai joulukuuseen kaksi joulukelloa. Toinen on minun lapsuudenkodistani, yhteen liimatuista paperisuikaleista muodostettu kello, ensimmäisiä sodanjälkeisiä joulukoristeita. Olen korjannut sitä samanvärisellä kynsilakalla. Toinen kello on mieheni kotoa. Sekin on paperista ja päällystetty hopeapaperilla. Nuo kellot ovat samankokoisia kuin ne kellot, joilla soittaen ja joululauluja laulaen kuljin AFS-vaihto-oppilaana amerikkalaisen perheeni kanssa talosta taloon toivottamassa ystäville ja naapureille hyvää joulua.



Kuvassa Kanadassa hankittu matka-arkku

Monet joulukoristeistamme ovat mieheni veljen tekemiä: puinen lyhty, vanhan ajan pulpetti, jossa yksi tontuista istuu ja poron vetämä reki, jossa joulupukki istuu syli täynnä miniatyyrilahjapaketteja, jotka tyttäremme valmisti pienenä lapsena. Mieheni äidin neuloma joulutonttu, nuoremman poikamme ikätoveri, istuu takan vieressä halkokorin päällä. Seimiaiheisen julisteen toi ystäväni Venäjältä, kun joulu oli siellä jälleen sallittu.

Joululahjat laitetaan valkoiseen rekeen, jossa työnsimme Suomenlinnassa asuessamme lapsia lumituiskun läpi saunaan toiselle saarelle. Kanadan joulun 40 asteen pakkasista muistuttavat lasiset jääpuikot, jotka ripustetaan kuuseen.

Joulukoristeita on kertynyt vuosien varrella paljon. Niillä kaikilla on tarina kerrottavanaan. Vanhat joulukoristeet kertovat tarinoita.

torstaina, heinäkuuta 28, 2005

Ranskaa voi oppia Suomessakin





Nämä testit ovat sitten taitavasti tehtyjä. Tämäkin tietää, että ranskani on rappiolla. Joka syksy päätän: Nyt minä alan kunnolla kerrata ranskaa. Yleensä se jää pelkäksi aikomukseksi.

Ranskan taitoni on kuin vanhan ajan kartta. Siinä on paljon valkoisia, tutkimattomia alueita. En ole lukenut koskaan Suomessa koulussa ranskaa. Yliopistossakin selvisin suorittamalla pron, kielioppi jäi oppimatta. Vaihto-oppilaana valitsin ranskan yhdeksi aineekseni. Sitä piti olla joka päivä viimeisellä tunnilla. Alussa olikin, mutta kevätlukukaudella olin niin usein vierailemassa jossain koulussa tai kerhossa puhumassa, että ranskan opiskelu kärsi pahasti.

Pahinta oli, että minuun tarttui ranskanopettajani amerikkalainen korostus. Kesti hyvin kauan, ennen kuin pääsin siitä eroon.

Sekä mieheni että minä olemme lukeneet yliopistossa myös kirjallisuutta. Meillä kummallakin oli valittuna ranskalainen kirjallisuus opintojen siinä vaiheessa, kun sitä ei vielä tarvinnut lukea alkukielellä. Ranskalaisen kirjallisuuden lukeminen oli yhtenä syynä siihen, että laitoimme lapsemme ranskalais-suomalaiseen kouluun. Sillä päätöksellä tuli olemaan kauaskantoiset vaikutukset perheemme elämään.


Helsingin ranskalais-
suomalainen koulu


Siihen aikaan "ranskis" sijaitsi Laivurinkadulla, talossa jossa toimii nykyään Eiran aikuislukio, muiden muassa Päivi Lipposen työpaikka. Se oli silloin vielä yksityiskoulu, maailman halvin ranskalainen koulu, mutta lukukausimaksu piti maksaa ja kirjat ja ruokailu kustantaa itse. Suuri osa lapsista tuli perheistä, joille tämä merkitsi taloudellista uhrausta, ei tullut sivutaskusta. Minulle se merkitsi ajoittain myös fyysisiä ponnisteluja, kun vedin pakkasella kahta lasta pulkassa meren yli jäätietä Suomenlinnasta Kaivopuiston rantaan kolmannen lapsen kävellessä vieressä.

Miksi vanhemmat laittavat lapsensa yksityiskouluun? Meille oli tärkeää ensinnäkin se, että ranskalainen koulu oli tuolloin kuin pieni kodikas kyläkoulu, jota lapset kävivät lastentarhasta ylioppilaaksi asti. Koska jouduimme muuttamaan usein, se oli hyvin tärkeää. Lasten ystävät säilyivät, vaikka muutimme ulkomaille moneksi vuodeksi. Tärkein syy koulun valintaan oli kuitenkin se, että siellä lapset oppivat jotakin, mitä me emme olisi voineet opettaa heille, vierasta kieltä ja kulttuuria.

Kielen oppiminen ei ole helppoa. Parhaiten kielen oppii luonnonmenetelmällä, vanhemmilta, leikkitovereilta ja ystäviltä. Jos kielen oppiminen alkaa viimeistään 10-11-vuoden iässä, voi saavuttaa syntyperäisen tason, varsinkin jos asuu ja käy koulua tätä kieltä puhuvien keskuudessa.

Tietenkin on kielineroja, jotka oppivat minkä hyvänsä kielen nopeasti, mutta minä puhunkin nyt meistä tavallisista ihmisistä. Mutta eihän se haittaa mitään, että äidinkieli kuultaa läpi. Se tuo vain peroonallisuuden ja oman kulttuurin mukaan. Jopa täydellisesti vierasta kieltä hallitseva ulkomailla asuva henkilökin haluaa - alitajuisesti - säilyttää tuon siteen äidinkieleensä.


Tärkeintä on ymmärtää
ja tulla ymmärretyksi

Tärkeintä on se, että voi kommunikoida. Puheen pitää olla selvää, ymmärrettävää. Meillä suomalaisilla on se vika, että puhumme vieraita kieliä liian hitaasti. Siitä kyllä saa selvää, jos on kärsivällisyyttä odottaa, mitä on tulossa. Toisilla, harvemmin suomalaisilla, on aivan päinvastainen vika, puhutaan oikein nopeasti ja esitys menee täysin puuroksi.

Kerran jouduin olemaan tulkkina eräälle afrikkalaiselle. Minun oli miltei mahdotonta ymmärtää häntä. Syynä oli se, että hänen ääntämisvirheensä ja kieliopilliset virheensä olivat hänen oman kielensä, minulle täysin tuntemattoman kielen mukaisia. Samalla tavalla suomalaisen puhe voi mennä ohi jossain toisessa kulttuurissa, vaikka puhutaan englantia.

Suuri osa nykysuomalaisista on aloittanut vieraan kielen oppimisen yhdeksänvuotiaana, katsonut TV-tä ja kuunnellut musiikkia lapsesta asti. Ulkomaalaiset sanovatkin Suomesta: kaikki puhuvat siellä englantia. Olisi kuitenkin mukavaa, jos osattaisiin muitakin kieliä. TV:tä katsoessakin korva nauttii, kun saa kuulla myös muuta kuin englantia, vaikka ei sitä ymmärtäisikään. Ranskalaisista elokuvista tulevat mieleen vaikkapa Pagnolin "Isäni kunnian päivä" ja "Äitini linnat", viehättävät koko perheen elokuvat.

Kansalaisopistot ja työväenopistot järjestävät jälleen ranskan kurrseja eri puolilla Suomea. Ekbergin kahvilan telineestä löytyi eräänä sateisena päivänä Le FrancOFinn' (Le journal de la francophonie en Finlande, toim. Dominique Papin), ranskankielinen lehti. Siinä numerossa kerrotaan Helsingistä, Kalevalasta, Tallinnasta ja Vanhasta Kauppahallista. Lehden voi tilata.
lefrancofinn@yahoo.fr

torstaina, heinäkuuta 14, 2005

Ranskalaisia 1500-luvulta


Kuningatar Margot nainen 1500-luvulta. (Isabelle Adjani)


38-vuotias Michel de Montaigne vetäytyi vuonna 1571 maatilalleen omistautuakseeen lukemiseen, mietiskelyyn ja kirjoittamiseen. Hän oli väsynyt levottomaan aikaansa. Hänen ystäväpiiriinsä ja sukulaisiinsa kuului sekä protestantteja että katolisena. Hän säilyi itse sydämessään katolisena, vaikka vaikuttaa kirjoissaan kovasti modernilta ja kyyniseltä protestantilta.

Hänen vetäytymiseensä julkisesta elämästä vaikutti saman vuoden murhenäytelmä, Pärttylin yö. Tuon aikakauden loistoa ja levottomuutta kuvaa elävänä filmi Kuningatar Margot (La Reine Margot, 1994). Sen loistava näyttelijäpari Isabelle Adjani ja Daniel Auteuil tekevät elokuvasta unohtumattoman, ainakin meille historian ja rakkauden ystäville.

Minäkin vetäydyn väillä tavallaan torniini kuten minua paljon nuorempi Montaigne. Miten se tapahtuu? Ehkäpä vain siten, että kirjoitan enimmäkseen niistä kissoista ja käsitöistä sekä ihanista kesistä Suomenlinnassa ja Amerikan mantereella, Suuren kilpikonnan saarella, kuten intiaaniystäväni sanoivat sitä. Meidänkin aikakautemme on käynyt myös levottomaksi.

”Kun leikin kissani kanssa, kuka tietää leikkiikö se minulla vai minä sillä”.  Näin sanoi ranskalainen Montaigne, jota on hyvä muistella näin Ranskan kansallispäivänä.