Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1950-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1950-luku. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, helmikuuta 22, 2011

Penkinpainajaiskuvani


Pirkko Anna Amnell, originally uploaded by Anna Amnell.

Iisalmen Tyttölyseon [nykyinen Juhani Ahon Ahon koulu ] penkinpainajaisten kohokohta abiturienttien kantaminen pulpeteissa järjestettiin poikalyseon pihalla, jossa lyseon seitsemännen luokan - eli lukion toisen - luokan pojat kantoivat meitä. Tämän hienon valokuvan otti latinan ja ruotsin opettajani Helvi Kontro, puolalais-suomalaista sukua oleva lahjakas latinisti. Kantaminen tapahtui lyseon pihalla, josta syystä minut merkittiin koulujen 100-vuotisnäyttelyssä Iisalmen lyseon ylioppilaaksi !

Minulla on päällä Amerikasta vaihto-oppilasvuonna saatu musta cocktailasu, jonka yläosa on samettia ja leveä alaosa satiinia. Hameen alta näkyy Amerikasta saatu tyllialushame. Tämän jälkeen ajoimme reellä kierroksen kaupungilla.

 Ilalla lyseossa rinnakkaisella luokalla oleva poikaystäväni ja minä menimme kotikutsuille poikaystäväni luokkatoverin kotiin Kattaalaan. Poikalyseolaiset olivat olleet koko luokka päivällä aterialla samassa talossa.  Iltajuhliin oli kutsuttu vain muutama talon pojan ystävä ja kaksi tyttölyseolaista, luokkatoverini ja minut. Paikalla oli pojan vanhempien lisäksi muutama lyseon opettaja. Palvelijat tarjosivat hienoa ruokaa, ja aikuiset nauttivat vähän viiniä. Keskusteltiin henkevän akateemisesti. Oli hienoa ja jännittävää. Tunsimme itsemme melkein aikuisiksi.

Kuvan otti lehtori Helvi Kontro, ruotsin ja latinan opettajani. Hän oli puolalais-suomalaista sukua. pitkä tumma nainen. Hänen näköisekseen kuvittelin Katariina Jagellonican kirjoittaessani vuosikymmenien kulttua Lucia Olavintytär -kirjojani.

Tämä on Iisalmea  (Filmi vuodelta 1959, Elävä arkisto)

maanantaina, lokakuuta 04, 2010

Minne unohtui lapsuus?

Ei tämä ole menneiden aikojen ihannointia vaan syvää sääliä niitä nuoria tyttöjä ja poikia, jopa lapsia kohtaan, joiden kasvuvuodet nykyajan seksihulluus pilaa.

Tämän aamun HBL kertoo, että alaikäisten tyttöjen aborttien määrä on jälleen noussut. Niiden lukujen takana on paljon kyyneleitä. 

Kukaan ei uskalla ehdottaa, että lapset voisivat olla lapsia eikä seksiobjekteja. Sen ikäisille on nimittäin paljon muutakin hauskaa tekemistä kuin seksi ja juopottelu. Varsinkin nykyaikana, jolloin voi harrastaa miltei mitä hyvänsä. 

On unohdettu sellaiset hauskat asiat kuin ystävyys ja toveruus tyttöjen ja poikien välillä. Uskooko kukaan enää, että sitä voi olla myös aikuisten miesten ja naisten välillä?


Tämä oli kommentti, samoin tämä:


Ainahan on outoja ja häiriintyneitä ihmisiä, joista saa kiinnostavia romaaneja, ja ne leimaavat usein jälkipolvien käsitystä jostakin aikakaudesta. Todellisuus oli kuitenkin 1950-1970-luvuilla yleensä sellaista kuin tutkimuksessa, josta kerron.

Siitä "uskonnollisesta ahdasmielisyydestä": Minunkin körttimummoni moitti, kun en ottanut permanenttia enkä käynyt tansseissa. Minusta oli hänen mielestään tulossa varsinainen vanhapiika, kun olin aina kirja kädessä. Suku päästi helpotuksen huokauksen, kun aloin seurustella 19-vuotiaana.

Nuorten seurustelua pidettiin luonnollisena ja toivottavana, sitä kannustettiin, mutta oletettiin, että elää siivosti eli jättää varsinaisen seksin harjoittamisen avioliittoon.

Ei siihen kuollut! Tuli juteltua tuntikaudet, ja romantiikka on aina suositeltavaa. Naimisissaolevat neuvoivat naimisiin meneville ehkäisyä ja kertoivat, "miltä se tuntuu" ensimmäisellä kerralla.

Noiden aikojen avioliitot ovat olleet yleensä kestäviä, ei pakosta vaan molemminpuolisen rakkauden ja uskollisuuden vuoksi.

(Avoliittoa ei suosittu, sillä siihen ei ollut mitään lakia suojaamassa naista ja lapsia, kuten oli esim keskiajalla pohjoismaissa.)

perjantaina, marraskuuta 20, 2009

Vanha auto

1950's car. Aaron auto
Jostakin syystä tämä kuva on ollut kaikkein suosituin valokuvani Flickrissä. Sillä on ollut yli 4000 katsojaa (yli 7000 vuonna 2010) , vaikka en ole itse mitenkään aktiivinen Flickr-yhteisössä.

Minun kotonani ei ollut autoa. Asuimme pikkukaupungin keskustassa. Joka paikkaan pääsi hetkessä kävellen. Sukulaisten luo maalle mentiin linja-autolla.

Olin teini-ikäisenä vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa perheessä, jonka isä oli autokauppias. Piha oli täynnä Fordeja. Perheen käytössä oli koko ajan monta autoa. Koululaisilla oli autot. Monilla ne olivat suuria kuin laivat, usein avoautoja. Koulussa olisi voinut käydä autokoulun, mutta ajattelin, että enhän minä ajokorttia tarvitse.

Poikaystäväni Suomessa, myöhemmin mieheni, kävi lukioluokilla koulua autolla, kuvassa näkyvällä isänsä vanhalla autolla. Se liittyy läheisesti seurusteluumme.

Minulla ei ole ollut koskaan autoa. Minulla ei ole edes ajokorttia, vaikka mieheni opetti minut ajamaan autoa, kun asuimme Kanadassa ja ajoin autoamme joillakin yksityisillä teillä. Hän opetti myös tyttäremme ajamaan autoa.

Mieheni oli oppinut ajamaan autoa isänsä opastuksella jo pikkupoikana ja ajeli ympäri tyhjää kuolunpihaa perheen autolla, joka oli vuoden 1939 4-ovinen Chevorolet. Kun hän täytti 17 vuotta, hänen isoveljensä hankki virallisen opetusluvan, jotta päästiin kaduille ja teille ja saatiin kuopuksellekin ajokortti.

Tutkimusten mukaan omassa perheessä tapahtuva "autokoulu" on jopa tehokkaampi kuin kaupallinen autokoulu. Poikamme eivät ole olleet koskaan kiinnostuneita autoista ja auton hankkimisesta.

Meillä ei ole ollut Suomessa asuessamme koskaan autoa. Kanadassa meillä oli farmariauto, Dodge Aspen, jolla teimme pitkiä matkoja ympäri Amerikan mannerta.

Our Dodge Aspen in Pennsylvania

Ostimme tämän auton Kanadassa vuonna 1979. Sillä ajettiin keskimäärin 25000km vuodessa (yhteensä noin 200 000 km).

Teimme kesäisin pitkiä camping-matkoja eri puolille Pohjois-Amerikan mannerta. Pisin oli Missisipin matka, joka ulottui New Orleansiin (noin 7000km). Tälle yhdeksän vuotta palvelleelle todelliselle family car- autolle tuli Torontossa dramaattinen loppu.

Mieheni pysähtyi, kun suojatielle astui lapsi. Takaa ajoi kovaa vauhtia nuori mies punaisella urheiluautolla. Meidän auton runko vääntyi ja katto meni kiharalle ,ja auto vietiin kaatopaikalle. Mieheni selvisi pelkällä säikähdyksellä.

Opettelin ajamaan autoa Kanadassa, mutta en ajanut koskaan muutettuamme Torontoon. Suurkaupungissa oli kaistoja jopa 20. Se oli liikaa minulle.

This family car served us well. We made long camping trips around America

sunnuntaina, lokakuuta 11, 2009

Malja Suomelle



Eurooppalaisia nuoria menossa Yhdysvaltoihin vaihto-oppilaiksi. Samassa pöydässä muiden teini-ikäisten kanssa tämän blogin kirjoittaja, vasemmalla pilkullisessa mekossa. Laseissa on vettä, mutta maljanjuontiote on viinimaiden tyyliä.

Suomi on muuttumassa rytinällä. Valta on siirtymässä oikealle, ja se aiheuttaa paniikkia vasemmistossa. Sitä on mielestäni "etelän median" epätoivoinen yritys kaataa hallitusta keinolla millä hyvänsä. Onhan suuri joukko toimittajia selvästi vasemmalla, minkä ymmärtää, kun ajattelee suomalaisen toimittajakoulutuksen historiaa.

Muutosta tapahtuu muuallakin kuin politiikassa. Me tavalliset kansalaiset voimme esittää mielipiteitämme julkisesti blogeissamme. Maahan on alkanut vähitellen muuttaa jälleen väestöä muista maista. Maahanmuuttajia pelätään, vaikka entiset maahanmuuttajat ovat sopeutuneet erinomaisesti. Vai ovatko juuri entisaikojen emigrantit muuttaneet Suomen siksi, mikä se on nyt, sivistynyt länsimaa? Ihmisiä eivät pysty estämään lopulta edes muurit ja rautaesiriput, sillä ihmiset haluavat olla yhteydessä toistensa kanssa yli rajojen. En tarkoita sitä, ettei ongelmista saisi puhua. Päinvastoin - avoin keskustelu on tarpeen, ja sitä on alkanut nyt harjoittaa myös paikkakuntani lehti Helsingin Sanomat.

Olen ihan ihmeissäni tämän sunnuntain lehdestä, sillä siinähän on lukemista vaikka kuinka paljon. Minua kiinnostaa erityisesti Picasso-näyttelyssä tehty haastattelu Anna Kortelaisesta.

Miltähän Picasso-näyttely tuntuu minusta nyt? Näin nimittäin vaihto-oppilaana legendaarisen Picasson 75-vuotisnäyttelyn New Yorkin nykytaiteen museossa, jossa se oli esillä kesäkauden 1957, ja pelkästään toukokuussa kävi näyttelyssä 100 000 vierailijaa. Olin viikon Scarsdalessa vieraana perheessä, jonka äiti oli taiteilija, ja hän vei minut taidenäyttelyihin ja katsomaan Broadway-musikaalia. Tarkoitus oli mennä kuuntelemaan myös Billy Grahamia, joka puhui samalla viikolla Yankee Stadiumilla, mutta sinne olivat kaikki tiet tukossa. Sekin oli tuon kesän suuria tapahtumia.

Picasson näyttely teki minuun suuren vaikutuksen. Olihan taide siihen aikaan lempiharrastukseni. Viivyin kaikkein kauimmin Guernican edessä, ihmettelin sitä, miten valtavan paljon yksityiskohtaisia luonnoksia Picasso oli työtä varten tehnyt. Näinkin muutama päivä sitten TV:ssä ohjelman Picassosta ja Guernicasta, johon hänen uransa huipentui, jalostui, mutta laski sitten alaspäin, ja Picassosta tuli poliittinen maskotti ja taiteilijana aika turhanpäiväinen. Vaikka pidän edelleen eniten Picasson varhaistuotannosta, arvostan sittenkin eniten Guernicaa taideteoksena. Se on hirvittävä samalla tavalla kuin jokin Shakespearen näytelmistä tai antiikin tragedioista.

perjantaina, marraskuuta 28, 2008

Vanhan valtaus 2



ylioppilaskuvani kevät 1959


Olen 50-luvun tyttö. 

[Poistettu kuva vuodelta 1957. Poistetun kuvan tiedot: Valokuvan otti laatikkokamerallaan 15-vuotias Aune Kämäräinen [luettelo elokuvista], lapsuudenystäväni, joka meni muutama vuosi tuon jälkeen Ateneumiin opiskelemaan. Vanhan ajan yhteiskunnasta kertoo sekin, että olimme jo kolmannessa polvessa ystäviä, äitimme ja isoäitimmekin olivat ystäviä.]

Olin myönteisesti yllättynyt HS-raadin mielipiteistä. "Vanhan valtauksen muistelu kyllästyttää HS-raatia." HS/Kulttuuri 28.11.2008.

Parasta on arkkiatri Risto Pelkosen mielipide: "Pieniä ovat herraslasten leikit maailman muuttajiksi." Juuri noin sen näen minäkin.

Olen muuten täysin eri mieltä kuin Kaari Utrio 1950-luvusta. Näin kertoo Hesari: "Kirjailija Kaari Utrion mielestä 60-luvun radikalismi merkitsi valtavaa muutosta 50-luvun 'ahtaaseen, suvaitsemattomaan, tekopyhään ja totaalisesti miesvaltaiseen ajatteluun.'"

Kaari Utrio kasvoi Helsingissä Tammen toimitusjohtajan tyttärenä. Hyvin köyhän iisalmelaisen perheen lapsena koin 1950-luvun optimismin aikana, jolloin lapset olivat lapsia ja varhaisnuoret ja nuoret osasivat pitää hauskaa ilman viinaa, huumeita ja seksiä.

Oma kokemukseni 1950-luvusta. Iloinen 50-luku.

Me elimme kuin italialaisessa elokuvassa. Kirjoitin sen melkein 97-vuotiaana kuolleen äitini kuolinpäivänä.

Tässä myös sosiologian tilastoja epäuskoisille: Tytöt ja seksi

keskiviikkona, marraskuuta 26, 2008

Hullu vuosi 1968 ja minä


1960-luku oli minun opiskeluaikaani. Se ei ollut minulle hullu vuosikymmen. Kaikki eivät häikäistyneet isä aurinkoisesta ja Leninistä. Kaikki suomalaiset eivät uskoneet Neuvostoliiton propagandaa. Kuten useimmat muutkin suomalaiset koetin elää omaa elämääni oudosta aikakaudesta huolimatta. Se oli minulle onnellista aikaa, johon kuuluivat avioliitto, lapset, ystävät ja opiskelu -siitä huolimatta, että tein sitä työn tai kodin ja lasten hoitamisen ohella ja huolimatta siitä, että joutilaammat opiskelijat mellastivat. Ehkä onnellisuuttani lisäsi se, että meillä ei ollut TV:tä! Emme joutuneet katselemaan NL:n tuulessa heiluvia avaria viljapeltoja.

1960-luku ja minä

Lue myös Vanhan valtaus.

Me kärsimme yhä hullujen vuosikymmenien seurauksista. On aiheellista koota yhteen hullujen vuosikymmenien paketti:

Me konservatiiviset jäärät Klikkaa kirjoituksen alla olevaa tunnusta, esim "1960-luku" tai "1970-luku" , jotta voit lukea muita kirjoituksia, jotka kokevat tätä vuosikymmentä.

Taistolaisten lauluja. Ei kiitos. No, thank you.
http://blogisisko.blogspot.fi/2006/03/taistolaisten-lauluja-ei-kiitos-no.html

Kotiäideistä tehtiin yhteiskunnan vihollisia. Sitä asennetta näkee. Lapset pitäisi antaa yhteiskunnan kasvatettavaksi. Nyt kysytään, onko vanhemmilta viety kokonaan vastuu ja oikeus kasvatukseen.

NAISTENPÄIVÄ

Luulin, että äärivasemmistolaisuus on menneen talven lunta 2000-luvun Suomessa. Olin ollut väärässä. Suomi oli yhä suomettunut.

Ilon aihetta: Helsingin Sanomat on alkanut kirjoittaa suometttumisesta ja hullujen vuosikymmenien ajasta realistisemmin.

Bach auttoi

Koulujen historianopetus ja suomettuminen

Tapaus Wolf Biermann ja 1970-luvun suomalainen kulttuuri

Sananvapauden hinta suomalaisessa blogimaailmassa.

maanantaina, syyskuuta 29, 2008

Kommentteja: TV, rikkaus ja köyhyys, kulttuuri

Iineksen blogissa keskustellaan jälleen innnokkaasti: Älä silmä pieni katso mitä vain.

Kommenttejani TV:n alkuajoista, kulttuurista, köyhistä ja rikkaista:

1.

Ajatteleeko Nevanlinna todellakin, että "televisio rantautui Suomeen työväenluokan, ei älymystön, kautta"?

Satun muistamaan ajan, jolloin TV rantautui Suomeen. Se tapahtui teekkarien kautta.

Toki teekkarit tekivät kovasti töitä ensin valmistuakseen ja sitten valmistuttuaan, mutta olen aina luullut, että he ovat myös älymystöä.

2.

Alussa TV:t ilmestyivät kyllä porvarisperheisiin, niille joilla oli varaa ostaa se. Nykyajan ihmiset eivät tajua, miten köyhiä ihmiset olivat TV:n alkuaikoina. (USAssahan TV oli jo täysin yleinen 1950-luvulla, joillakin oli väritelevisioitakin.)

Ja teekkareita - kuten meitä muitakin - on monenlaisia. Koko kulttuurin ja sivistyksen käsite ja sisältö ovat lisäksi muuttuneet, tarvitsee vain vilkaista Hesarin "kulttuuripalstoja".

Olen samaa mieltä kuin Ripsa, minustakaan ei voida jakaa enää yhteiskuntaa "työväenluokkaan" ja "porvaristoon" vanhalla tavalla.

Rikkaita ja köyhiä on edelleen, tulee aina olemaan, sillä kaikki ihmiset eivät ole yksinkertaisesti kyvykkäitä tai edes kiinnostuneita ylimääräisen rahan hankkimisesta tai hävittävät nopeasti perintönsäkin.

Kulttuurin parissa työskentelevistä löytyy paljon köyhiä, ehkä vielä köyhempiä kuin ns työväestöstä, jolla on kädentaitoja. Eivät kaikki osaa rakentaa esimerkiksi taloa, venettä tai huvilaa itselleen. Eivät osaa edes laittaa ruokaa tai valmistaa vaatteita yms.

Rikkaimmatkin suomalaiset ovat "köyhiä" verrattuina esimerkiksi Englannin, USAn ym vanhojen suurten talousalueitten huippurikkaisiin, joita on siellä paljon. Mutta siitä on hyötyä myös taiteilijoille ja artisaaneille (Huom! Käsityöläiset olivat niitä alkuperäisiä porvareita, siis keskiajalla).

Eräs amerikkalainen taide- ja perinnetekstiilien kutoja kertoi, että hänen kaltaisensa ihmiset tulevat hyvin toimeen - tarvitsee olla vain yksi prosentti ihmisiä, jotka ostavat, se riittää.

Sama koskee kulttuuria. Suurella kielialueella keskitason kirjailija elättää hyvin itsensä ja perheensäkin. Näin kertoi mm P.D. James.

Rikkaus voi olla siunaus myös meille köyhille ja epäkäytännöllisille ihmisille. Odotan tässä jälleen jännittyneenä, saanko apurahoja rahastoista, joita rikkaat bisnesihmiset ovat keränneet.

Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, kuin monesti kliseemäisesti väitetään joidenkin dogmien valossa. Eivät ole koskaan olleet.

(Lisäys: Alkuaikojen väritelevisiot USAssa olivat kamalia. Värit olivat räikeitä. Näin eräässä perheessä väritelevision, josta perhe oli suunnattoman ylpeä.)

rantaantua= rantautua= siirtyä t. päästä rantaan; ajautua, päästä rantaan

tiistaina, tammikuuta 08, 2008

Kun on kylmää ja koleaa ja mereltä tuulee



Tämä minkkistoola on kuulunut 1950-luvulla eräälle kanadalaiselle hienolle rouvalle. "Perin" sen, sillä kanadalaiset sukulaiseni ajattelivat, että eurooppalaisilla kirjailijoilla on hienoja kutsuja, joissa tällainen on tarpeen. Olen kertonut, että minkkistoolalle on ollut käyttöä, mutta hiukan eri lailla, kuin he arvelivat.

(Tämä on kommentti Hallattaren blogikirjoitukseen Vetää kaikista ovista.)

Meillä on muutamia nurkkia, joissa ei ole ulkoseiniä. Niihin linnoittaudumme kylmällä säällä. Vielä joitakin vuosia sitten eli ennen peruskorjausta tässäkin talossa joutui kulkemaan usein täkki hartioilla kylmällä ja tuulisella säällä, sillä sisälämpötila laski jopa kuuteentoista asteeseen. Mereltä tuulee joskus kovaa kuudenteen kerrokseen. Kylmä kosteus tiivistyy kiviseiniin.

Pahinta on kuitenkin silloin, kun pakkanen ulkona laskee ja lämmitys vähenee. Paksut kiviseinät uhoavat kylmyyttä, joka on jäänyt sinne talteen. On niin kuin keskiaikaisessa linnassa.

"Perin" kanadalaiselta sukulaiselta 1950-luvun minkkistoolan. Se harteilla olen monesti istunut vuoteessa monen peiton alla kirjoittamassa.

Nykyaikaiset talot tuntuvat ihan oudoilta, kun niissä ei vedä.:)

lauantaina, joulukuuta 29, 2007

Iloinen 1950-luku



1950-luvun juhla-asu. Dover

50-luku oli HAUSKA vuosikymmen. Se oli monessa mielessä viattomuuden aikaa.

Osattiin olla iloisia ilman viinaa ja huumeita. Rakkaus kokonaisuudessaan oli arvossa, myös haaveet, romantiikka, rakkauskirjeet, päiväkirjoihin kirjoittelu, musiikki, treffit, koulutanssiaiset, seurustelu, käsi kädessä käveleminen, suudelmat.

Avioseksi oli yleisin tapa harjoittaa seksiä. Seksiä jaksettiin odottaa. Lapset olivat lapsia. Siitä kertovat tilastot selvää kieltään (esim. Sievers & Koskelainen & Leppo)

Ihmiset pitivät iloisista ja optimistisista musikaaleista, mikä oli hyvä asia terveyden ja mielenterveyden kannalta.

Vain harvat lapset ja naiset pilasivat terveytensä tupakoimisella. Osattiin haaveilla, mikä on elintärkeää ihmiselle varsinkin vaikeissa olosuhteissa.

1950-luku oli tietenkin pula-aikaa, asuttiin ahtaasti, pukeuduttiin vaatimattomasti, kengät olivat kehnoja. Monet opettajat surivat yhä sodassa kuolleita sulhasiaan tai sukulaisiaan. Isät näkivät painajaisunia sodasta.

Aikuinen ihminen on vastuussa omasta elämästään. On lapsellista syyttää koko koululaitosta, jos joku tai jotkut opettajat olivat inhottavia tai perheinstituutiota, jos oma perhe oli huono ja koko uskontoa, jos oma uskonnonopettaja tai oma sukulainen oli ahdasmielinen tai hurmahenkinen.

Tämä on kommentti keskusteluun Ikkunaiineksen blogissa Kasvatammeko arvoinvalideja?

perjantaina, kesäkuuta 09, 2006

Kohtalona Rock Around the Clock

writer, Finland

Anna Amnell ( Pirkko Anna Amnell, Pirkko Kolehmainen]

Lehtikuva haastattelusta, joka tehtiin minusta amerikkalaisessa koululehdessä vuonna 1956, kun olin juuri saapunut Euroopasta.

Kun läksin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, en osannut tanssia. Opin tanssimaan laivalla keskellä Atlantia viulun ja hanurin soiton mukaan niin kuin ainakin Amerikkaan menijä. Ystävystyin joihinkin portugalilaisiin vaihto-oppilaisiin, jotka opettivat minut tanssimaan. Se oli hyvä asia, sillä Amerikassa koulutanssiaiset olivat osa kouluelämää.

Muutaman kerran vuodessa oli iltapukutanssiaiset, jonne mentiin kavaljeerin kanssa, mieluiten kaksi paria yhdessä. Pojat pyysivät tytöt daamikseen ja tulivat juhlapuvussa orkidea kädessä hakemaan kotoa. Orkidea kiinnitettiin iltapukuun. Tytöillä oli pienet kirjat, joihin tanssit merkittiin. Vanhempia ja opettajia istui juhlasalin seinustoilla. Orkesteri soitti. Se olisi voinut tapahtua Viktorian aikaan.


tanssiaiset

I took this photo in Split, Croatia. It reminded me that school dances were similar formal events in 1950's America.

Oli siis onni, että olin oppínut tanssimaan edes vähän. Iltapukujakin riitti, sillä perheessä oli yhteensä viisi tyttöä, ja yläkerran vaatehuoneessa riippui monta iltapukua. Niissä näytti suurin piirtein kermaleivokselta.

Eräänä päivänä, kun tulin koulusta, perheen pienemmät tytöt olivat pomppia kattoon, sillä telkkarissa (mustavalkoisessa) esiintyi pikkutyttöjen suosikki Elvis. Minusta hän oli tympeän näköinen rasvaletti, joka ketkutteli hassusti. Yleensäkään en välittänyt amerikkalaisista pojista, sillä siihen aikaankin oli pojilla muotia leikkauttaa tukka aivan lyhyeksi ja pukeutua lantiolta roikkuviin farkkuihin.



Sadie Hawkins -päivä

Kerran vuodessa tytöt hankkivat kavaljeerin ja pidettiin naamiaiset. Juhlan taustalla oli Al Cappin sarjakuva, jossa ruman Sadien pormestari-isä keksii päivän, jolloin naimattomat naiset saavat metsästää itselleen miehen. Tämä oli Sadie Hawkins -päivä, jota vietettiin 1970-luvulle asti collegeissakin ja joka elää edelleen musikaalina (Näin sen Broadwayllä jo seuraavana kesänä). Tytöt sananmukaisesti ajoivat takaa poikia ryhmissä ja merkitsivät heidät nauhalla.

Minulla oli ongelma, en halunnut ketään niistä siilitukista. - Minä voin ottaa Fredin, sanoin vihdoin, kun ystävilläni oli jo kavaljeerit. Ajattelin, että kukaan ei valitsisi Frediä, sillä hänellä oli isot rumat silmälasit, ja hän oli muutenkin vähän outo. Hän oli toisaalta hyvin hauska ja luova ihminen, hyvä ystäväni, samassa taideluokassa ja AFS-perheen collegessa olevan tyttären tuttu, esittänyt tanssiohjelmia koulussa hänen kanssaan.

Fred oli linnoittautunut huoneeseensa yläkertaan. Hänen isänsä ja äitinsä sanoivat, että hän oli ollut koko päivän lukon takana ja siirtänyt jopa jonkun raskaan kaapin ovensa eteen. Eräs jo metsästetyistä pojista keksi keinon. Haettiin korkeat tikkaat, kiivettiin ylös ja rikottiin Fredin vanhempien luvalla Fredin huoneen ikkuna.

Fred oli kalmankalpea, kun kiipesin ikkunasta hänen huoneeseensa.
- Fred, I don't have a crush on you. En keksinyt ketään muutakaan, sanoin Tilanne muuttui täysin. Fred innostui kovasti koulujuhlasta.

Frederick Clayton Jackson

Fred Jackson  , Billings, Montana
Sadie Hawkins Day School dance



Hänen ideastaan pukeuduimme intiaaniasuihin, joita Fred ja perheeni vanhempi tytär olivat käyttäneet eräässä tanssinäytöksessä. Sitten Fred opetti minu tanssimaan. Hän tuli meille monta kertaa viikossa ja harjoittelimme tanssimista tosissaan äänilevyjen tai AFS-perheeni äidin pianonsoiton tahdissa. Näin minä opin tuntemaan myös rock and roll -musiikin. Kun palasin Suomeen seuraavana kesänä, olin valmis kohtaamaan kohtaloni.


Photo: Amnell Family Album
Arosa Kulm

Hänellä oli kaunis musta tukka. Hän oli kiinnostunut filosofiasta ja kirjallisuudesta. Hän oli hyvin musikaalinen, pukeutui eurooppalaisittain ja osasi keskustella - ja tanssi hyvin. Meidän romanssimme alkoi teinikunnassa, koulunäytelmän harjoituksissa ja teinikunnan juhlissa. Hän oli ollut edellisenä kesänä Englannissa kansainvälisellä nuortenleirillä poimimassa mansikoita ja oppinut samalla tanssimaan rokkia.

Bill Haley & His Comets "Rock around the Clock" jäi mieleen meidän musiikkinamme. Miten minä huono tanssija olisin pärjännyt, jos Fred ei olisi treenannut minua?

Muistuivat mieleen kouluajat: kohtalona Rock and Roll. Emme kuunnelleet tätä musiikkia koskaan kotona. Kummankaan kotona ei ollut levysoitinta. Poikaystäväni soitti pianoa, mutta ei koskaan tätä kappaletta. Se oli tanssimusikkia.

Kuuntelemme juuri tyttäremme ostamaa levyä, jossa on Rock Around the Clock Bill Haleyn esittämänä. Rock and roll aloitti Amerikassa aivan uudenlaisen musiikin. Melodia on yksinkertainen ja tarttuva, rytmi hyvä. Sama iskulause toistuu. http://annaamnell.weebly.com/anna-amnells-historical-novels.html

tiistaina, tammikuuta 24, 2006

Supisuomalaista vai keskiaikaista?

Durer: Hieronymos työhuoneessaan
Siitä ei ole kauan, kun mies rakensi vielä Suomessa kodin perheelleen vähän samalla tavalla kuin lintu tekee pesän, ympäristöstä löytämistään aineksista. Sellainen oli isoisäni, suksimestarin talo. Kaikki oli puusta astioista lähtien. Vaatteet riippuivat oksista, jotka olivat alkuperäisillä paikoillaan puussa.

Kun luin ensi kerran Rybczynskin kirjaa kodista ja kodikkuudesta (Home. A short history of an idea), löysin sieltä tämän Durerin kuvan, joka ällistytti minua. Se vaikutti hyvin tutulta. 1500-luvun kodeissa kaikkialla Euroopassa oli paljaat penkit seinänvierustoilla, pöytä, jossa on irrotettava levy ja pukkijalat. Puulattia, lautaseinät, seinähylly, muutama kirstu, vaatteet naulassa. Suomalainen pirtti/tupa oli sellainen vielä vähän aikaa sitten, ainakin 1950-luvulla. Eläimiäkin tuotiin tupaan, ei kuitenkaan leijonia vaan vastasyntyneitä vasikoita ja somia porsaita pakkasilla.

Me olemme säilyneet täällä maailman laidalla metsäläisinä hyvässä mielessäkin, ja kun olemme omaksuneet muista kulttuureista jotakin, olemme muuttaneet sen ikiomaksemme, miltei tunnistamattomiin, ihan niin kuin intiaanit ovat aina tehneet. Intiaanien helmikoristelut ja matot ovat aitoja intiaanituotteita, samoin ovat sauna ja monet muut asiat Suomessa: ne ovat muuttuneet supisuomalaisiksi.

Tuo ruutuikkuna - sellainen on ollut Tallinnan keskustan porvarin kivitalossa jo 1500-luvulla. En olisi sellaista itse osannut etsiä, mutta satuin sinne mieheni kanssa samaan aikaan kuin Cambridgen yliopiston keskiaikaisen arkkitehtuurin professori, ja hän vei meidät takahuoneeseen, jossa oli tuollainen iso ruutuikkuna.