maanantaina, lokakuuta 01, 2012

Pakinaperjantai: Koirankarvakintaat eli julma 1500-luku

Gemäldegalerie-2010-miehet1500

Kuvassa maalauksia 1500-luvun miehistä  Berliinissä (Gemäldegalerie)

Vanhoina kovina aikoina ei annettu paljon arvoa ihmishengelle saati sitten eläinparoille. Olen kirjoittanut kolme historiallista nuorisoromaania 1500-luvusta, joka oli kaikin tavoin julmaa aikaa. Ihmisiä kidutettiin, kuolemanrangaistus oli tavallista. Kirjojeni sankaritar Lucia Olavintytär, Kyyynärän mittainen tyttö on lyhytkasvuinen tyttö, ja hänen kaltaisensa ihmisen kohtalo saattoi olla kova siihen aikaan. Heitä ryöstettiin, ostettiin ja myytiin lemmikeiksi ja kuriositeeteiksi oppineille sekä koristeeksi ja viihdyttäjiksi kuninkaallisiin hoveihin. Iloa ja onneakin löytyi.

Pakinaperjantaissa on uusimpana aiheena 'Koirankarvakintaat'. Se toi heti mieleeni, mitä tapahtuu Lucian tarinan kolmannen osan, vielä julkaisemattoman kirjan käsikirjoituksessa luvussa "Turkkurin tuvassa". Lucian 13-vuotias veli Hannu on lähetetty viemään äitinsä viittaa korjattavaksi Perttu-turkkurille:

 "Hannu istuutui ovenvieruspenkille ja laittoi äitinsä viitan ja muut korjattavat vaatteet vierelleen. Turkiksia riippui orsilla, niitä oli levitetty pöydille. Kisällit kiinnittivät turkisvuoria hameisiin, alushameisiin, nuttuihin, hattuihin, yömyssyihin, kaapuihin ja takkeihin. Kalleimmat turkikset laitettiin näkyville ja halvemmat vaatteiden sisäpuolelle ja paitoihin. Oppipojat lakaisivat lattiaa. Pitkäkarvainen koira torkkui pöydän alla tyytyväisenä siitä, että oli saanut pitää turkkinsa. Kissastakin oli tehty jo rukkaset. Hannun kävi sääliksi eläinparat.

--Perttu-turkkuri oli kiireinen mies. --Halvat turkikset pitivät rahvaan lämpimänä, ja kalliit turkikset toivat lämmön lisäksi arvonantoa juhliin saapuville vieraille. Kaikkein ylhäisimmälle väelle laittoi linnan oma turkkuri jopa ketunnahkaa hameitten vuoriksi. Herttuattarelle hän ompeli ilvestä ja kärppää. Niillä vaatteilla tarkeni Turun linnan kivimuurien sisällä, jossa oli kylmempää kuin kaupungin ja maaseudun hirsitaloissa. " 

 Olisiko tässä syy siihen, että en ole vielä saanut kustantajaa tälle uusimmalle kirjalleni? Herkkähermoiset eläintenoikeusihmiset eivät ehkä kestä realistista kuvausta menneisyydestä. Olen nähnyt eräässä elokuvamainoksessa pikkutytön ratsastavan jääkarhulla Pohjoisnavalla, ja hänellä on päällysvaatteenaan vain ohut villatakki ja villamyssy, ehkä puuvillalangasta neulotut. Käsineitäkään ei ollut. 

 Sen verran poliittisesti korrekti oman aikani ihminen olen minäkin, että kirjani konnat ovat itsevaltiaita hallitsijoita ja turkiskauppiaita: 

"Tupaan astui kaksi miestä nilkkoihin ulottuvat susiturkit päällä. Toinen mies oli pitkä, laiha ja mustapartainen ja toinen lyhyt, pyöreänaamainen ja punapartainen. Turkkuri kehotti heitä astumaan peremmälle. Koira murisi ja meni piiloon pöydän alle."

Historiallinen totuushan on, että renessanssin eurooppalaiset kulkivat nykyisen Suomen ja Venäjän alueilta metsästettyjen eläinten nahoilla vuorattuissa ja päällystetyissä vaatteissa. Jopa alusvaatteetkin vuorattiin turkiksilla, sillä kunnollisia lämmityslaitteita ei ollut sen ajan kodeissa. Ihmiset näyttävät valtavan lihavilta vanhoissa maalauksissa: heillä oli moninkertainen vaatetus. Lue lisää 1500-luvusta Lucia Olavintytär -blogista.

5 kommenttia:

  1. Tuo turkisvuoraus oli tosiaankin mainio keksintö. Lämpö pysyi vaatteen sisällä ja ihminen lämpimänä karvojen keskellä.

    Muuten: ei nykyään varmaankaan kukaan kauhistele tuommoista aivan luonnollista eläinten nahkojen parkitsemista tai muuta käyttöä. Ja jos paheksuu, niin vaihda kustantajaa! Ei tosiasioita saa piilotella, mutta julmuudella ja raakuudella ei saa kyllä hekumoida.

    Hyvältähän tuo teksti tuntuu aikuisestakin.

    VastaaPoista
  2. Turkisvuoraus oli silloin pakollista. Sotilailla oli kelsivaatteet.

    Onneksi nykyään voi myös julkaista kirjansa omakustanteena. Kustannusmaailma on niin sekaisin, että ei ole enää suurta merkitystä sillä, kuka kustantaa.

    VastaaPoista
  3. Turkisvaatteet kovassapakkasessa ja viimassa eivät ole ylellisyyttä!
    Rekikyyti talvipakkasella viimassa oli hyytävä kokemus, muistan sen lapsuudestani. Ja tavallisesti ajoimme vain liistereellä, minulla oli villavaatteet, joista tuuli puhalsi läpi. Onpa ihanaa, kun nyt ajella lämpimässä autossa...

    Hyvää jatkoa ja menestystä kirjallesi, Anna!<3333

    VastaaPoista
  4. Aili,minäkin muistan, kuinka kovaa viima voi olla pakkasella. Asuimme Suomenlinnassa ja kelsiturkki oli tarpeen, kun kuljetin lapsia jään yli kouluun Eiraan. Pienemmillä lapsilla oli tiiviit ja lämpimät teddyvuoritetut kokohaalarit, joissa oli huput. Vanhimmalla lapsella kelsiturkki, joka siirtyi sitten nuoremmalle ja häneltä sisareni pojalle ja häneltä sisareni tuttavien lapsille.

    VastaaPoista
  5. Vielä turkisten kestävyydestä: Tein anoppini vanhasta mustasta lammasturkista itselleni turkin opiskeluaikana.

    VastaaPoista