torstaina, syyskuuta 18, 2008

Mika Waltari 100: Kun Waltarikaan ei kelpaa



Kuva: anna amnell
Tänään iltamyöhään kohtasi rautatieasemalle menijää tällainen koristelu. Se toi mieleeni keskiajan, jolloin toisinajattelijat ja muut epätoivotut henkilöt laitettiin häkkiin ja häkki nostettiin tienristeykseen kaikkien nähtäväksi.


Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään 19.9.2008 Mika Waltarin 100-vuotispäivänä:

"Mika Waltarin (1908-79) asema suomalaisten lempikirjailijana on niin vakaa, että ajatus hänen kiistanalaisuudestaan saattaa yllättää. Hän ei kuitenkaan nauttinut oman sukupolvensa kirjallisuuspiirien jakamatonta suosiota. Vielä niinkin myöhään kuin 1995 ilmassa oli taistelun henkeä, kun Markku Envall, Kaija Valkonen ja Juha Virkkunen keskustelivat Envallin edellisvuonna ilmestyneestä Waltari-kirjasta Suuri illusionisti. "
(Matti Ripatti: Waltarin ja Virkkusen muistoksi. HS/Radio & Televisio 19.9.2008)
YLE 1:n ohjelma klo 13.00 (87,9 MHz, uusinta 20.9.klo 8.05)

Lisäys: Kiinnostava ohjelma. Huomaa uusinta!

Ei nauti myöhäisempienkään sukupolvien "jakamatona suosiota". Taistelun henkeä oli vielä vuonna 2005, kun yritin saada aikaan keskustelua Waltarista Kiiltomadossa, kirjallisessa nettikeskustelussa, seuraavalla lyhyellä ja mahdollisimman "vaarattomalla" alustuksellani:

Sitä unohtaa välillä, että Suomessa on sellainen maailmanmaineeseen kohonnut kirjailija kuin Mika Waltari. Luen pitkästä aikaa Mikael Karvajalkaa ja huomaan olevani Waltarin tekstin lumoissa.

Ovat olleet muutkin. 19. painos on menossa. Waltarin Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim ovat yhdessä laajempi kuin Tolstoin Sota ja rauha. Edessä on kiehtova matka 1500-luvun maailmaan.

Mikähän teki suomalaisesta Waltarista kansainvälisen menestyskirjailijan, jota luetaan yhä, kansainvälisen klassikon?

(Mika Waltarin lumoissa. Pirkko Anna Amnell. Kiiltomato 20.01. 05 klo 20:39.)

Kommentoijat siirsivät heti keskustelun Sillanpäähän, marksilaisuuteen ja fasismiin, vaikka Waltarillekin löytyi muutamia ystäviä. 26.1. mennessä kommentteja oli tullut jo 42, ja keskustelu oli siirtynyt Waltarin naiskuvasta yleensä feminismiin, postmodernismiin ja dekonstruktioon.

Keskustelua moitittiin vanhanaikaiseksi, haluttiin siirtyä "ikuisista Waltareista--eteenpäin, eteenpäin-- rakenteiden purkaminen on nykyinen paradigma, ei sitä tarvitse enää palauttaa näin arkaaisen ajatteluun ja keskusteluun." (nimimerkki "significant first" 25.01.05 klo 18:08).

Sitten suositeltiinkin minulle nykyaikaista maailmankuvaa, johon tutustumisen voisin aloittaa "kari enqvististä jne". (Nimimerkki "mot 26.01.05: 8:11)

Kiiltomadon keskustelut poistettiin, joten niitä ei voi lukea netistä, mutta olen tulostanut kaikki keskustelut, joihin osallistuin, todistukseksi siitä, millaista suomalainen kirjallinen keskustelu oli vielä vuonna 2005. Uskon, että monet muutkin tallensivat noiden aikojen keskusteluja. Niissä olisi paljon luettavaa.

Mika Waltari -muisto

3 kommenttia:

  1. Itselleni Mika Waltarin kirjat ovat olleet suuria aarteita. Olen ahminut tiiliskiviromaanin toisensa jälkeen. Siinä ovat menneet ainakin Sinuhe, Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim, Johannes Angelos, Nuori Johannes, Valtakunnan salaisuus, Ihmiskunnan viholliset... Nyt pöydällä on Turms Kuolematon, jonka maailmaan sisälle pääsy on ollut vähän työlästä, mutta uskon, että sitkeys palkitaan.
    Pidän kyllä monista nykykirjailijoistakin, mutta en kovin monista vastaan tulleista: ohuet kirjat kertovat usein pieniä, joskus hienoja, joskus heppoisia tarinoita ja paksuissa kirjoissa on niitä, joita olisi vielä kannattanut hioa, laajentaa, tarkentaa ja typistää vielä muutaman vuoden ajan. Olen kai vähän tylsä tyyppi, kun kerron, että kirjahyllyyni jää näköjään vain lähes pelkkiä klassikoita.

    VastaaPoista
  2. Et ole varmaankaan ainoa, joka keskittyy klassikoihin. Aika on rajallista, ja monet eivät yksinkertaisesti ehdi lukemaan hyvin paljon. Silloin palaa vanhoihin suosikkeihinsa uudestaan ja uudestaan.

    On tietysti mukavaa, jos voi löytää myös uusia kirja-ystäviä.

    VastaaPoista
  3. Olen toki löytänyt nykykirjailijoidenkin kirjoja. Luen monia aina, kun uusi kirja ilmestyy ja sattuu käteen. Silti: itse en montaakaan uutta kirjaa ole pannut hyllyyn siltä varalta, että lukisin uudelleen. Ehkä Antti Hyryn kirjat ovat jääneet askarruttamaan huolimatta niiden noukasta kielestä ja suppeasta sivumäärästä. Eikä Antti Hyrykään nyt tietysti mikään poikanen ole.

    VastaaPoista