Dictators. What do they really think?

Viime aikoina on tullut naurettua kahdelle diktaattorille, Hitlerille ja Mussolinille. On katsottu moneen kertaan Chaplinin mestariteoksia. Chaplin on kertonut, että hän ei ehkä olisi pystynyt tekemään "Diktaattoria", jos olisi tiennyt, mitä todella tapahtui. Hän ei ollut arvannut sen pimeyden määrää, mikä kätkeytyi tuon diktaattorin mieleen.

Diktaattorit (tai heidän kannattajansa) antavat itsestään usein lapsia rakastavan, mukavan kaverin kuvan. Tiedättehän: Stalin vauva sylissään, kylpytakkiin verhoutunut vedestä noussut, terveyttä uhkuva Mao uima-asuihin pukeutuneen iloisen lapsijoukon ympäröimänä, kasvissyöjä Hitler jne?

Mutta mitä ajatteli esimerkiksi Hitlerin "dictator friend" Mussolini? Mikä oli hänen toimintansa pohjimmaisin perustelu. Ainakin tämä:

"If relativism signifies contempt for fixed categories and men who claim to be the bearers of an objective, immortal truth...then there is nothing more relativistic than Fascist attitudes and activity...From the fact that all ideologies are of equal value, that all ideologies are mere fictions, the modern relativist infers that everybody has the right to create for himself his own ideology and to attempt to enforce it with all the energy of which he is capable."
("Diuturna". Käännös siteerattuna kirjasta: John W. Cook. Morality and Cultural Differences, sivu 42. 1999)

Mikä yllätys - ainakin minulle. Sieltähän löytyi täysiverinen postmodernisti. Juuri relativismi on postmodernismin keskeinen tunnusmerkki: Ei ole yleispäteviä moraalisia sääntöjä, vaan kaikilla kulttuureilla ja ihmisillä voi olla omat sääntönsä. Ja Mussolini käytti todellakin kaiken energiansa oman moraalinsa toteuttamiseen.