sunnuntaina, elokuuta 07, 2005

John Irving ja vaikea lapsuus (Kuva: Dover)

9 kommenttia:

  1. Ihmettelen kyllä tuota kirjallisuudentutkijoiden hommaa: eihän mikään ole niin turhaa kuin "kirjailijan elämän ja hänen tuotantonsa yhteyden tutkiminen".

    Tajuta sitten vanhuksena, että minun elämäni kului "kirjailijan elämän ja hänen tuotantonsa yhteyden tutkimiseen". Voiko siinä tuntea itsensä oman elämänsä sankariksi?

    VastaaPoista
  2. Ehkäpä se riippuu siitä, minkä katsoo kuuluvan omaan elämäänsä. Ovatko sitä vain omaa itseä koskevat asiat vaiko koko elämä yleensä, myös muiden ihmisten kohtalot, vaikkapa John Irving -nimisen miehen elämän tragedia.

    Lassi, elämä voi olla sankarillista monella tavalla. Se taitaa riippua kokonaan ihmisen kypsyydestä ja sisäisestä elämästä.

    VastaaPoista
  3. Voi, minä taasen olen aina katunut, miksi suuntauduin opetustyöhön enkä kirjallisuuden tutkimukseen. (Tietysti ei ole koskaan myöhäistä valita valittamisen sijasta toisin.)Minulle kirjallisuudentutkimus voisi olla unelmatyö. En koe sitä yhtään turhana. Tiedän kyllä paljon ihmisiä, joille moni tuon kaltainen työ on turhaa. Samoin kaikki ns. henkinen, näennäisen näkymätön työ. Joillekuille kaikki työ, mikä ei liity ikiomaan alaan, on jokseenkin turhaa.

    Kirjallisuudentutkijoillakin on monenlaisia lähtökohtia. Yhteen aikaan tuo kirjailijalähtöinen - biografismiksi sitä sanottiin - teoksen tutkailu ei ollut muotia, pikemminkin sitä pidettiin liian helppona, mitä se ei tietenkään ole. Siis piti tutkia teoksia itsenäisinä olentoina, niistä itsestään käsin. Nykyään ollaan kai suvaitsevaisempia. Minusta teoksten kaikki tulkinnat ovat tervetulleita. Kaikki ne jotakin kirjasta kertovat, samoin kirjan tutkijasta.

    VastaaPoista
  4. Sain kirjallisuusosaston Globe & Mail -lehdestä (16 sivua. Totuin Kanadassa siihen, että kirjallisuudesta kirjoitetaan paljon ja usein).

    Lehdessä on varmaankin pari viikkoa sitten otettu kuva, jossa John Irving istuu avoimen ikkunan ääressä.

    Hänellä on t-paita ja kuluneet shortsit. Seinällä on korkkitaulussa valokuvia perheestä ja pieni Amerikan lippu.

    Pöydällä on vanhanaikainen sähkökirjoituskone ja vesilasi, ikkunasta näkyy järvimaisema. Irving vaikuttaa laihalta, vanhalta ja jotenkin muuttuneelta.

    Uudessa kirjassa ollaan jossain vaiheessa myös Suomessa. Siitä muistuu mieleeni, että näin aivan Irvingin näköisen miehen Helsingissä pari kolme vuotta sitten. Nyt ajattelen, että se saattoi olla Irving.

    Tietenkin se saattoi olla vain täysin samannäköinen mies. Irving teettää usein paikallistutkimuksen työryhmällä, jonka nimet mainitaan kirjan alussa.

    VastaaPoista
  5. Muistan minäkin, kuinka biografismia hyljeksittiin kirjallisuudentutkimuksen alalla. Ja ihan hyvä niin, nyt tutkimuksessa ollaan varmaankin järkiperäisemmällä tasolla: eli kaikkea ei voi tosiaankaan johtaa suoraan kirjailijan elämään. Kuitenkin biografisia keinoja voidaan sopivassa määrin soveltaa muiden tutkimusmetodien rinnalla.

    Mielestäni John Irvingin tuotannossa onkin asioita, jotka ansaitsisivat tarkempaa tutkimista. Ainakin ne ovat askarruttaneet minun mieltäni.

    John Irvingin tuotannossa toistuu jotkut teemat niin usein, että ei sitä voi pitää minään sattumana. Hän varioi teemoja kirja toisensa perään, mutta silti niistä on nähtävissä tietynlainen kokonaiskuva.

    Sinänsä ei ole mikään ihme, että Irving on kieltänyt Garpin maailman omaelämäkerralliset piirteet. Ihan näihin päiviin saakka pedofilia on ollut miltei kuolleeksi vaiettu tabu. Irvingin vaikenemisen tulkitsen pelkästään merkiksi itsensä suojelemisesta. Hän on pystynyt käsittelemään tätä teemaa kaunokirjallisin keinoin, etäännyttämällä kipeän asian itsestään kaukaiseksi ulkopuoliseksi seikaksi.

    VastaaPoista
  6. Hän ei ole tiennytkään itse aikaisemmin kaikkea, mitä perheessä on tapahtunut. Esimerkiksi biologisen isänsä kuolemasta hän on saanut tietää vasta aivan äskettäin.

    VastaaPoista
  7. Biografismi on käsittääkseni mennyt muodista kirjallisuudentutkimuksessa jo ajat sitten - onneksi. Monet lukijat tuntuvat saavan valtavaa tyydytystä löytäessään kirjailijan elämän ja hänen tuotantonsa väliltä yhtäläisyyksiä. Tottakai kirjailijat kirjoittavat sellaisista asioista, jotka he tuntevat ja valitsevat teemoja, jotka ovat heitä lähellä, mutta mielestäni ei ole relevanttia eikä suoraan sanottuna edes kiinnostavaa lukea romaaneja kuvauksina kirjailijan omasta elämästä. Ilmeisesti kirjallisuuden opiskeleminen on tappanut kiinnostukseni kirjailijan yksityiselämää kohtaan; mieluiten en tietäisi lempikirjailijoideni elämänvaiheista kuin aivan vähän. Kiitos muuten siitä, että kerroit Irvingiltä ilmestyneen uuden romaanin. Hän on yksi suurimmista suosikeistani.

    VastaaPoista
  8. "Biografismi ei ole kuollut", kertoo Soikkeli luennossaan kirjallisuuden tutkimussuunnista.
    Löydät lisää siitä ja muutakin biografismista, kun otat Googlella sanan "biografismi".

    VastaaPoista
  9. Tämä keskustelu biografismista liittyy laajempaan filosofiseen keskusteluun "tekijästä ja tekijän/minän kuolemasta".

    Poststrukturalistisen käsityksen mukaan ihmisen minä on vain kokemusten ja muistojen virtaa. Minää perinteisessä mielessä ei ole olemassakaan.

    Tekijä on kuollut, ja kirjoittaja on vain lainauksien ja erilaisten kulttuurikerrosten tuote. Lukija on pikemminkin kirjoittaja, joka tulkitessaan teosta kirjoittaa sen.

    Kun minää ei ole, elämäkertatiedoilla ei ole tietenkään merkitystä.

    Onneksi tällainen ajattelu alkaa olla jo vanhentunutta ja alamme käsittää, että minässä on myöskin pysyvä ydin.

    Elämäkerrallisten tietojen avulla voidaan tulkita teosta tietyssä määrin, kuten Louhi tuossa edellä jo kirjoitti.

    (Kiiltomadossa on käyty aikaisemmin laajaa keskustelua tästä postmodernista ajattelutavasta ja sen takana pilkottavasta post-postmodernismista, josta käytetään myös nimeä POPOMO ja josta ei voi vielä voida paljoa sanoa.)

    VastaaPoista