torstaina, heinäkuuta 07, 2005

Roskiksista romaaniin


Tiina on pelastettu roskiksesta
ja saanut oman kodin.

Tiina ilmestyi meille kovalla pakkasella pienessä Copper Cliffissä, ensimmäisessä kanadalaisessa kotikaupungissamme. Se juoksi tyttäremme perään elintarvikekioskin roskalaatikolta, jossa se oli nähtävästi asunut jo jonkin aikaa.

Se piti pestä moneen kertaan, ennen kuin turkkiin piintynyt likakerros ja haju lähtivät pois. Sillä oli niin kova jano, että se joi pesuvettänsä.

Eläinlääkärin neuvosta eristimme Tiinaksi nimittämämme kissanpennun aluksi toisesta kissastamme Tobysta. Tiina vietti ensimmäisen yönsä tyttäremme huoneessa entisessä hamsterien häkissä. Eläinrakas tyttäremme piti häkin vuoteensa vieressä ja silitti kissaa sormellaan häkin raosta. Ensimmäisenä iltana Tiina nukahti tyttäremme sormea imiessään.

Tiina näytti alussa maailman rumimmalta kissalta, mutta monien pesujen ja harjausten jälkeen se muuttui kiiltäväkarvaiseksi kilpikonnakuvioiseksi kissaksi. Pimeässä se näytti aivan siamilaiselta.


Oliko Tiina villikissa
Marmelaadin pentu?

Meistä oli melko varmaa, että Tiina oli erään vanhan miehen talon alla asuvan villikissan pentuja. Marmelaadi oli aivan Tiinan näköinen surkea pieni otus, mutta se synnytti jatkuvasti upean näköisiä pentuja. Komein niistä oli täysin himalajankissaa muistuttava uros, josta kasvoi niin villi peto, että eläinasema joutui lopettamaan sen.

Tiina jouduttiin leikkauttamaan jo pienenä, sillä uroskissamme oli leikattu niin vähän aikaa aikaisemmin, että Tiinasta olisi melko varmasti tullut muuten lapsiäiti. Vai pitäisikö sanoa pentuemo? Leikkauksen vuoksi Tiina jäi loppuiäkseen jollakin tavalla pentukissaksi. Siitä huolimatta Tiina sai minut ajattelemaan uudella tavalla eläimen kehittymisestä ja oppimisesta sekä ihmisten ja eläinten välisestä kommunikoinnista.

Ensimmäiset kymmenen elinvuottaan Tiina oli niin pelokas, että säikähti kaikkia kovia ääniä, jopa oman perheen ihmisten askelia. Alkuvuodet se liikkui ulkona perheen toisen kissan suojissa.

Voimakasluonteinen Toby opetti sitä kärsivällisesti ja ystävällisesti kissojen tavoille. Torontossa Tiina oppi jopa pyydystämään hiiriä, mutta toi ne aina elävinä kotiin eikä suostunut tappamaan niitä.


Kissan persoonallisuus
muuttui

Muutama vuosi poikakissan kuoleman jälkeen tämän tyttökissan persoonallisuus muuttui täysin. Ehkäpä jo muutto Atlantin yli lentomatkoineen ja uusi manner erilaisine tuoksuineen ja äänineen "ravisteli" sitä.

Se suostui syömään uusia ruokia siihenastisen kuivamuonan lisäksi. Siitä tuli itsevarma. Se tuli vieraita vastaan eteiseen ja hyppäsi perheen ystävien syliin istumaan. Tiinasta tuli talonvaltias, ja se osasi ilmaista hyvin tahtonsa.

Tähän muutokseen vaikutti varmaan myös se, että se oli Helsingissä sisäkissa. Sen olo oli täysin turvallinen. Ei tarvinnut enää pelätä outoja kissoja ja koiria, Toronton kotipihan pensaikoissa iltaisin hiipiviä pesukarhuja eikä Tiinan itsensä kokoisia mustia oravia.

Kissan kieltä
on helppo ymmärtää

Yhdeksässätoista vuodessa opimme tietämään, mitä Tiina milloinkin halusi sen äänensävyjen ja liikkeiden perusteella. Samoin oli helppoa tajuta sen tunteita ja mielialoja, esimerkiksi innostumista, iloa, tyytyväisyyttä, loukkaantumista tai närkästymistä.

Huomasimme, että kissa ei koskaan salaa mitään eikä valehtele. Kissa muistaa ja tuntee ihmiset, nekin jotka se on tavannut monta vuotta aikaisemmin. Se vaistoaa, mitä on tulossa.

Tiina pääsi aikamatkalle 1900-luvun alun Torontoon, hevosajurin perheen kissaksi ensimmäisessä nuortenkirjassani. Niin pääsi myös Tiinan opettaja ja kumppani Toby, joka jäi Torontossa auton alle. Tiina oli täysin terve koko pitkän kissanikänsä. Muistamme sen aivastaneen yhden kerran, mikä hämmästytti meitä. Yhdeksäntoistavuotiaana Tiina dementoitui äkkiä ja kuoli pian sen jälkeen.

Tiinan kanssa eläessä tulivat monesti mieleen sadut, joissa ihmisten sanotaan ymmärtävän eläinten kieltä. Se ei tunnu enää sadulta. Olisi kiinnostavaa kuulla, onko jollakin muullakin ollut samanlaisia kokemuksia kissan kanssa elämisestä.

10 kommenttia:

  1. Hieno tarina. Liikutuin kovasti. Kissankieltä, kyllä sellaista aina ajattelen osaavani. Tai toivon. Minusta on kuitenkin alkanut tuntua, että kissat (ne ihanat persoonat Mökkö, Viiru, Osku, Emppu ja Jami) ovat ennemminkin mukavuussyistä opiskelleet emäntänsä aivoituksia, eleitä ja sanoja. Osku varsinkin hallitsi normaalilla äänellä puhuttuna kymmeniö sanoja. Nyt opettelemme Jamin kanssa toistemme ymmärtämistä. Ei mene vielä pitkään aikaan nappiin, paitsi hellyyden ja läheisyyden kieli.

    VastaaPoista
  2. Katili, se hellyys on tärkeää, tunteiden osoittaminen. Kissojen osoittama hellyys ja kiintymys ihmistä kohtaan on liikuttavaa.

    Jotkut väittävät, että kissoille paikka on tärkeämpi kuin ihmiset. Olen eri mieltä. Ihmisen ja eläimen välille voi kehittyä suhde, jota voi sanoa molemminpuoliseksi ystävyydeksi.

    VastaaPoista
  3. siitä tietojen muuttamisesta:
    kirjaudu blogilistaan, oman blogisi oikealla puolella on sellainen sininen piste, klikkaa sitä , siinä näkyy muokkaa tietojasi.

    VastaaPoista
  4. noi voi, sininen piste on tietty vasemmala puolella.

    VastaaPoista
  5. Kiitos. Laitoin tiedot. Katsotaan onnistuiko.

    Pirkko

    VastaaPoista
  6. Vähän myöhässä selailen näitä postauksia ja ihastuin tähän kovasti.

    Äidilläni on arka tyttökissa, jolla on ollut ankea lapsuus. Myös sillä oli kaverina varsinainen kylän kingi Rape, joka muutama vuosi sitten kuoli. Ikää tällä Almalla on jo ties kuinka monta vuotta, likimain viisitoista otaksun, mutta ei Alma siitä muutu. Säikkyy ja sihisee kaikkea mikä liikkuu. Se tosin pääseekin ulos. Ehkä sisäkissana moinen varuillaan oleminen kävisi turhaksi.

    Oma tyttökissani (15 v.)on myös hirvittävän arka. Otettiin se juuri saareen mukaan ja siellä siitä hädin tuskin näki vilahdustakaan. Jos joku perheenjäsen tuli sitä kuistilla vastaan, se ampaisi karkuun kuin ei olisi ikinä ihmistä nähnytkään. Kun tultiin kotiin, se ei lakannut moneen tuntiin kehräämmästä ja loikoili pitkällään olohuoneen sohvalla kaikkien ihmisten keskellä. Sinänsä en ymmärrä tätä käytöstä, koska Sissikin on ulkokissa ja pääsee kulkemaan täällä miten tahtoo. Luulen, että saaressa oli jokin, joka sai sen vauhkoksi. Epäilen saukkoa (lutra lutra), koska kutevien salakoitten keksellä liukui yössä tumma pitkä hahmo.

    VastaaPoista
  7. Kesällä meidänkin kissat villiintyivät Torontossa. Ehkä elämä oli koko ajan hurjaa metsästystä ja taistelua muita kissoja, mahdollisesti muita eläinlajejakin vastaan.

    Luulisi, että saaressa on vielä jännittävämpää kuin suurkaupungin esikaupunkialueella.

    Ulkona oleminen on varmaankin ihanaa kissoille. Kaikki ne äänet ja tuoksut sekä kiipeily puihin.

    Hyvää kesäloman jatkoa!
    Pirkko

    VastaaPoista
  8. Heh, kiitos vain, kesälomaa onkin jäljellä vielä tämä ilta. Maanantaina töihin taas.

    Voihan se muuten olla, että veden ympäröimänä kissalla ei ole mukava olla.

    VastaaPoista
  9. Kissan omistajille ihanteellinen paikka varmaankin monessa mielessä. Ei myöskään kissa pääse vaeltamaan löytymättömiin.

    Kirjoitan tätä flunssaisena.
    Mieheni katsoo Yleisurheilun Golden League -kilpailuja Roomasta tuossa lähellä. Minä pidän seuraa lojumalla sohvalla ja kirjoittamalla blogiini ts. leikkimällä Bloggerilla.

    Kuvan laittaminen tosi helppoa. Ihan liian helppoa. Mutta en aio ottaa tätä bloginpitoa vakavasti. Hupiahan tämä on.:)
    Pirkko

    VastaaPoista
  10. Niin, ovat keksineet tuon uuden toiminnon. Kuvia on nyt valtavan helppo laittaa.

    Paranemisia!

    VastaaPoista