torstaina, kesäkuuta 30, 2005

Kansalaisjournalismia, mielipidekirjoituksia vai jotain aivan muuta?

Sisu



Kuva: Joonas Heiskanen



On monumentaalinen olo. Ei nyt ihan Vapauden patsaan tai Sibelius-monumentin verran, mutta kuitenkin juhlallinen olo. Kuukausi blogimaailmassa on ohi, ja olen vielä täällä. Sateisena kesäkuuna on ollut runsaasti aikaa opetella. Mutta kyllä tässä on tarvittu sitä kuuluisaa suomalaista sisua. Kanadallekin olen kiitollinen.


Ovatko blogit kansalaisjournalismia?

Jos blogit eivät ole kansalaisjournalismia, ne ovat verrattavissa ainakin sanomalehtien mielipidekirjoituksiin, ja nehän ovat monesti kaikkein mielenkiintoisinta monessa lehdessä. Ne lukee kaikkein ensimmäiseksi. Niillä on vaikutusta. Jos blogit yltävät samalle tasolle, voimme olla tyytyväisiä. Kansan ääni kuuluu.

Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, että blogit ovat aivan uusi muoto osallistua kansalaiskeskusteluun. Blogilla voi tavoittaa ihmisiä, joihin ei saisi yhteyttä millään muulla tavalla. Tämä yhteydenpito voi olla globaalilla tasollakin, virtuaalikyläilyä maapallon toisella puolella, kuulostamassa mitä siellä puhutaan. Vähän niin kuin kävisi istumassa ovensuupenkillä vieraassa tuvassa. Ei silloinkaan välttämättä sanottu mitään.


Blues syntyi mustien surusta

Blues: Handy

Missisipin rannalla sijaitseva Memphis sai nimensä siitä, että sen maisemat muistuttivat varhaisten uudisasukkaitten mielestä kovasti toisen suuren joen, Niilin deltan muinaisen Memphiksen tienoita. Missisipin rannalta lähtee Beale Street, joka oli aikoinaan rikkaiden kreoliperheiden (espanjalaisten ja ranskalaisten jälkeläisten) asuinpaikkaa.

Keltakuume ajoi heidät pois keskustasta, ja sinne muutti köyhää väestöä, lähinnä mustia ja siirtolaisia esimerkiksi Italiasta. 1900-luvun alussa Beale-kadulla oli rinnakkain kirkkoja ja kapakoita, ja siellä asui sekä rutiköyhiä että hyvin toimeentulevia perheitä.

Nurkkaravintolassa soitti nuori William C. Handy. Hänen isänsä oli metodistikirkon pappi. Hän hyväksyi poikansa ammatinvalinnan tajuttuaan tämän suuret musiikilliset lahjat.

Handy oli kuullut usein köyhien mustien laulavan töitä tehdessään tai rautatieasemalla junaa odotellessaan omituisia lauluja, joissa sama asia toistettiin useaan kertaan. Juuriltaan repäistyt ihmiset lauloivat näin ilmi ahdistustaan. Heidän lauluissaan yhtyivät Afrikan musiikki ja mustien kirkkojen laulut, negrospirituaalit.

Noitten laulujen pohjalta Handy sävelsi vuonna 1909 Memphiksen pormestarin Mr. Crumpin vaalikampanjaa varten soittokunnalle samannimisen kappaleen, joka tuli myöhemmin maailmankuuluksi nimellä "Memphis Blues"."Beale Street Blues" ja "St. Louis Blues" ovat myös bluesin isäksi sanotun Handyn sävellyksiä.

(vanha lehtijuttuni)
Lue myös https://memphismusichalloffame.com/inductee/wchandy/

tiistaina, kesäkuuta 28, 2005

Kesämuistot yhdistävät. Vielä kerran uimaan, vaikka paleltaa.

Kumpulan uimalassa (ks Flickr)
Kuva siirretty Flickriiin

Sisar, veli, sydänystävä

Sisar, veli, sydänystävä on parhaimmillaan ihminen,
joka tuntee meidät kokonaan, myös julkisen minämme
takana olevan ydinminän, meidän hyvät ja huonot puolemme
ja sittenkin pitää meistä, jopa rakastaa meitä.

Tutkimukset identtisistä kaksosista ovat tuoneet ilmi,
että perinnöllisyydellä on meihin paljon suurempi vaikutus,
kuin mitä olemme tähän mennessä tienneet. Sisarilla
ja veljillä on 40-60 prosenttia yhteisiä geenejä, ja
he ovat perinnöllisesti enemmän toistensa kuin vanhempiensa
kaltaisia.

Meillä kaikilla on läheisiä ystäviä, jotka ovat meille kuin
veljiä ja sisaria. Lapsuudenleikit, kouluvuosien salaisuudet,
aikuisina koettu ammatillinen, älyllinen tai maailmankatsomuksellinen
yhteenkuuluvuus on liittänyt meidät yhteen lujin siten.

Kaikki alkaa lastenhuoneessa ja yhteisissä leikeissä

Se, mitä tapahtuu lastenhuoneessa, on tärkeää vielä
kymmeniä vuosia myöhemmin. Siellä on perusvertailuryhmämme, johon
mittaamme koko elämän ajan itseämme ja ajatuksiamme.

Sisarusten välille syntyy läheinen suhde parhaiten lapsuuden
yhteisissä leikeissä sekä koulu- ja opiskeluvuosina,
jolloin he tuntevat yleensä enemmän mielenkiintoa ja läheisyyttä
toisiinsa kuin isäänsä ja äitiinsä.

Teini-ikäinen Mozart kirjoitti sisarelleen helliä ja hassunkurisia
kirjeitä ja uskoi tälle salaisuuksiaan. Ranskalainen kirjailija
Stendahl kirjoitti aikuisena sisarelleen:
"Kaikki mitä sanot, on täydellisessä sopusoinnussa
sen kanssa, mitä tunnen. Olet täysin toinen minäni".

Vanhemmat voivat auttaa lapsiaan tulemaan hyviksi ystäviksi
kohtelemalla heitä tasaveroisesti ja toisaalta kylvää
heihin eripuraisuuden siemenen vertaamalla heitä ja pitämällä
suosikkeja.

Varsinkin sisaret voivat olla hyvin läheisiä toisilleen. Sisar
on kuin peili, johon tyttö katsoo ja vertaa itseään: olenko
samanlainen vai erilainen? Jotkut sisaret tuntevat olevansa
kuin kaksoset, ja sitä korostavat monesti lapsuudessa. sa-
manlaiset vaatteet, lelut ja kampaukset.

Monilla heistä tämä erityinen läheyys säilyy myös aikuisiässä,
ja he juttelevat tuntikausia toistensa kanssa, lähettävät tekstiviestejä
tai soittavat kalliita kaukopuheluita toiselle paikkakunnalle
tai jopa toiseen maahan.

Tavattuaan toisensa vuosienkin eron jälkeen monet sisaret
hämmästyvät sitä, miten samanlaisia he ovat, varsinkin
ääni. Vaikka heillä on sama ääni, kuinka erilaisia ovatkaan
sanat, amerikkalainen antropologi Margaret Mead muistutti.
Heillä on kummallakin oma persoonallisuutensa.

Klikit ja roolit

Suurissa perheissä lasten kesken muodostuu usein klikkejä
milloin mistäkin syystä, ja he antavat toisilleen rooleja
monesti syntymäjärjestyksen perusteella.
Pienissä perheissä vanhemmat antavat usein
lapsilleen rooleja: yksi on perheenurheilija, toinen taiteilija,
kolmas tietokonehirmu. Näin kasvatus tekee sisarukset
enemmänkin erilaisiksi kuin samanlaisiksi.

On sanottu, että nämä roolit voivat kannustaa ja tuoda
järjestystä murrosiän kaaokseen. Ihanne-esimerkkinä on
pidetty kirjaa "Pikku naiset", jossa kaikilla neljällä sisarella
on oma erillinen pätemisen alueensa: Meg on äidillinen
opettajatyyppi, Jo kapinallinen kirjallisesti lahjakas lukutoukka,
Beth kiltti ja musikaalinen ja nuorikki Amy hiukan
lellitty, kaunis ja taiteellisesti lahjakas.

Välttääkseen kilpailua sisaret ja veljet valitsevat
todellisuudessakin usein kukin oman erikoisalansa.
Kotona annetut roolit voivat myös kahlita ja estää kehityksen.
Sisarten ja veljien väliset roolit voivat myös vaihtua
vuosien varrella monta kertaa. Muutoksia tuovat sairaudet,
avioliitot, avioerot, vanhempien kuolema ja oma vanheneminen.


Sisaret ja veljet tuntevat aniharvoin toisensa
vastenmielisiksi, mutta he saattavat karttaa toisiaan,
koske he eivät ole pystyneet selvittämään lapsuudessa
alkaneita erimielisyyksiä.

Veljesten välinen kilpailu

Varsinkin veljillä voi olla jatkuva kilpailutilanne.
Kilpailu voi jatkua viimeiseen saakka:
Kuka sisaruksista on suvun johtaja vanhempien kuoltua?
Ja viimeinen kilpailu on kuka elää kauimmin.

Yleensä kypsänä aikuisena vertailu vähenee
ja kukin elää tyytyväisenä omaa elämäänsä. Varsinkin
veljesten välillä kilpailu loppuu, ja suhde muuttuu läheisemmäksi.

Yhdessä vahvempia kuin eripuraisina

Sisaruksista tehdyt tutkimukset kertovat,
että mitä vanhemmiksi he tulevat, sitä
enemmän he yleensä arvostavat toisiaan.
Vanhempien kuolema ja yhä pienenevä
sukulaisten piiri lähentää.

Margaret Mead oli sitä mieltä, että leskeksi jääneitten tai
eronneitten sisarten on helppo asua yhdessä vanhoina, sillä
heillä on äidin perintönä samanlainen tapa hoitaa taloutta.
Yhdessä iäkkäät sisarukset pitävät isän ja äidin muiston
elävänä mielessään puhumalla heistä usein ja pohtimalla
mitä nämä tekisivät jossain erityisessä tilanteessa.
Viimeistään vanhoina sisaret ja veljet tajuavat, että yhdessä he
ovat vahvempia kuin eripuraisina.

Yhteiset muistot vuosikymmenien
ajoilta liittävät meidät myös läheisiin ystäviin..
Muinaisina aikoina miehet tulivat veriveljiksi viiltämällä haavan
itseensä ja sekoittamalla vertansa
ystävän vereen. Silloin sana sisar tarkoitti saman klaanin
naisjäsentä.



© Pirkko Anna Amnell
Kirjoitus perustuu kirjoittajan aikaisempaan, julkaistuun artikkeliin.

maanantaina, kesäkuuta 27, 2005

Jospa tehtäisiin yhdessä lastulevy?

Jakaako kieli blogeihin kirjoittavat lastunhöylääjiin ja päreenvuolijoihin vai voisivatko kaikki yhdessä tehdä kirjoituskokoelman, Lastulevyn?

Lastuja ja päreitä, kummatkin valaisevat ja lämmittävät

Patricia Highsmith neuvoo, että kirjailija ei saa koskaan heittää pois kirjaideoitaan, muistiinpanojaan ja tekstikatkelmiaan. Ei tiedä, mitä niistä kehittyy. Niistä voi sorvata vaikkapa novelleja, kuten Highsmith suosittelee.

Varmaankin Juhani Aho oli keksinyt saman idean. Hän kutsui pikku tarinoitaan lastuiksi. Aho-tutkijat voisivat kertoa tietenkin tarkemmin, miten Ahon lastut todella syntyivät. Mutta sen Aho ainakin tiesi, että oikeat lastut syntyivät sivutuotteena, mutta päre oli päätuote.

Pula-ajan varhaislapsuuteni maalla viettäneenä olen leikkinyt suksimestari-isoisäni tuvan lattialla lastujen keskellä, ja minulle on luettu Topeliuksen Maamme-kirjaa illallla pärevalossa.

Lastuja oli joskus korkeita kasoja. Ne olivat kauniita ja kiharaisia ja tuoksuivat hyvälle. Ne olivat hyviä uunin sytykkeitä. Ne muuttuivat liekeiksi, jotka lämmittivät tupaa. Lastut olivat sitä, mitä jäi jäljelle, kun ukki teki puutöitä, mutta päreitä ukki vuoli tiettyyn tarkoitukseen, tuomaan valoa. Joskus hän teki päreestä minulle leluja, vaikkapa saha-ukon, jonka saattoi laittaa keinumaan pöydän reunalle.

Ukilla oli kyllä suksimestarina erityislupa ylimääräisiin polttoaineisiin, ja tuvassa kirkas timpurin lamppu silloin, kun tarvittiin paljon valoa. Iltapuhteella sytytettiin päre, jotta säästettiin lamppuöljyä – ja ihan tunnelman vuoksi.

Blogikirjoitukset voivat olla joko päreitä tai lastuja. Ne ovat voineet syntyä muun kirjoittamisen sivutuotteena tai nimenomaan valaisemaan jotain tiettyä asiaa. Jotkin blogit ovat kuin muistikirjoja tai päiväkirjoja, jopa pieniä sanomalehtiä. Blogit voivat olla myös kuin lentolehtisiä tai kiinalaisten seinäkirjoituksia, sillä kuka hyvänsä voi käydä laittamassa mielipiteensä kommenttiosastolle.

Entä tämä minun blogini? Mikä tämä on? Sitä minä en vielä tiedä, mutta sen olen jo alle kuukaudessa huomannut, että on tullut laitettua tänne sekä lastuja että päreitä.

sunnuntaina, kesäkuuta 26, 2005

Blogisisko pohtii kirjoittamisen filosofiaa


Kuva: Dover

Risto Niemi-Pynttäri kirjoittaa tänään blogissaan "Kun kirjoitan" kirjoittamisen opettamisesta:
”Kirjoittamisessa on kaikki universaalin asian piirteet, sen tutkimisen ja hahmottamisen paikka olisi Universitas, jos vain olisi kirjoittamisen filosofi joka pystyisi hahmottamaan tämän asian. Mutta ei ole, koska elämme yleiskatsauksen puuttumisen aikaa.”

Niemi-Pynttäri kaipailee Hegeliä ja hänen universaalia ajatteluaan. Mutta onhan koko filosofian historia ollut yleiseen pyrkimistä. Sitä on muuten Niemi-Pynttärin mielipidekin, negatiivinen yleistys, joka on tavallisesti tyypillistä postmodernille ajattelulle.

Miksi alistua tähän negatiiviseen maailmankuvaan? Filosofian historiasta löytyy runsaasti ajattelijoita, joiden avulla voisi luoda universaalia kirjoittamisen filosofiaa ja jopa niitä, jotka ovat jo luoneet sitä.

Miksi alistua postmoderniin maailmankuvaan, joka on monien mielestä vain outo välivaihe filosofian historiassa ja hyvää vauhtia rapistumassa? Postmodernistien ajatusvirheitä ja asiantuntemattomuutta arvostellaan Suomessakin.

Haamuja virtuaalimaailmassa

Blogimaailma on minulle vielä yli kolmen viikon tutustumisen jälkeenkin täynnä arvoituksia. Koodien hieroglyfit ovat alkaneet avautua, mutta Blogistanian kieli on vielä mystistä, vaikka se olisi kirjoitettu normaalikirjaimistolla.

Sateisena juhannuspäivänä mieheni sukelteli kesälomalaisen innolla digitaalisten kanavien lumoissa. Mieleen tulivat Narnia-kirjojen lätäköt, joihin lapset hyppelivät ja huomasivat joutuneensa eri maailmoihin. Varmaankin C- S. Lewisoli Oxfordin pubeissa kuullut puhuttavan tieteen monista mahdollisuuksista. Vai olivatko nuo lätäkötkin peräisin jostain mytologiasta? En muista, käsittelinkö niitä kauan, kauan sitten Narnia-gradussani.

Tässä on paikallaan muutama varoituksen sana lukijalle. Olen kasvanut Savossa ja tapani kertoa asioita on savolainen: kerron mutkitellen ja rönsyillen.

Kun siis mieheni vaihteli digitaalisia TV-kanavia tuossa lähelläni keinutuolíssaan, minä vain vilkuilin niitä ohimennen. Loman ajaksi uusi tietokoneeni on siirretty olohuoneeseen. Sohvalla makaillen, tyynyihin nojaillen voin tutustua siihen. Voin aivan kuvitella, kuinka jossain ärähtää "mitä minä sanoin" se pahansuopainen sielu, joka (nimimerkillä) moitti minun tuhlaavan kirjallisuusapurahoja osallistumalla hänen mielestään liian ahkerasti internetkeskusteluun.

Opettelen käyttämään uutta tietokonetta "leikkimällä" sillä, jotta osaisin käyttää sitä tehokkaasti työssäni. Samalla tavallahan vanhemmat lohduttautuvat: Antaa tytön/pojan leikkiä tietokoneella. Jos se vaikka sillä leipänsä ansaitsee. Näin on käynyt ainakin meidän perheessä.

Opin tässä juhannusviikonlopulla laittamaan kuvia ja linkkejä blogiini. Harvoin olen ollut niin ylpeä kuin tämän saavutuksen jälkeen. Varmaankin naisten kympin tai maratonin juosseet ovat tunteneet jotain samanlaista.

Juhannuspäivän valoisaan yöhön ilmestyi kuitenkin uusi arvoitus. Blogilista kertoi, että minun blogissani on haamuja! Haamukirjoituksia. Kaikkitietävä Googlekaan ei kertonut, mitä ne ovat, joten jouduin menemään nukkumaan arvoitus päänalusenani.

Luulen keksineeni, mitä haamukirjoitukset ovat ja miten niitä on blogiini tullut. Opin lähettämään kuvia Bloggerbotin kautta. Kuva lähetetään omaan blogiin, ja se ilmestyy sinne "postina", kuin uutena kirjoituksena ja voidaan laittaa varsinaiseen kirjoitukseen/lastuun/päreeseen. Lähetin kuvat ensin rinnakkaisblogini lipastonlaatikkoon. Laitoin sitten myös varsinaiseen blogiini mielestäni käytännöllisen "salalokeron". Mutta isoveli on tarkkaillut minua. Olenko arvannut oikein?

Tietokonehaamuja liikkuu muuallakin kuin blogimaailmassa, jopa reaalimaailman kalmistoissa. Eräs pappi kertoi menneensä toimittamaan hautausta, joka oli ilmaantunut tavalliseen tapaan hänen tietokoneensa toimitusluetteloon. Mutta mitään vainajaa ei kuitenkaan ollut paikalla, ei ollut omaisiakaan. Selvisi, että sama pappi oli haudannut kyseisen vainajan jo vuosi aikaisemmin. Seurakunnan virastossa kukaan ei tiennyt, mistä tämä vainaja oli putkahtanut esiin uudestaan. Nykyajan haamut näyttävät kummittelevan tietokoneissa.

Ei ihme, että joku on jo keksinyt huippusuositun tietokonepelin, jonka virtuaalimaailmassa yli miljoona ihmistä seikkailee näinä päivinä, osa heistä haamuina, "undead". Financial Times oli uhrannut miltei puoli sivua kertoessaan tästä virtuaalimaailmasta. Lehti on kuitenkin kadonnut paperikeräykseen, enkä voi pekkajnykäsmäisesti laittaa siitä fiksua linkkiä blogiini.

lauantaina, kesäkuuta 25, 2005

Ei juhannusta ilman kedonkukkia ja juhannusruusua, ei siirtolaisenakaan

Isoäidilläni ja äidilläni oli tapana kerätä kedonkukkia juhannukseksi kotia kaunistamaan. Mummolassa kukkia ja kukkivia sireenin, tuomen ja pihlajan oksia laitettiin hirsiseinän rakoihinkin. Toisinaan oli pihalla kokonainen juhannuskoivukuja.

Miehelläni ja minulla on tapana mennä joka juhannusaattona kävelemään meren rannalle. Vanhojen junanraiteiden lähettyvillä Kaivopuiston rannassa kasvaa joutomaalla monenlaisia kukkia kesästä riippuen. Tänä kesänä kukat olivat harvinaisen reheviä.

keskiviikkona, kesäkuuta 22, 2005

Blogisisko ihmettelee Bloggerin labyrinteissa

Täällä Bloggerin sisällä on kuin labyrintissa. Ohjeet on piilotettu salalokeroihin. Kun on löytävinään avaimen jonkin ongelman selvittämiseen, se osoittautuu usein valuvikaiseksi. Tällainen on esimerkiksi Bloggerin oma kuvakoodi, joka tulee esille kun lähettää kuvansa blogiin, jotta saisi koodin profiilikuvan laittamista varten. Siinä on ns. "laittomia merkkejä", joten se ei sovi profiilikuvan laittamiseen. Onkohan olemassa joku luettelo merkeistä, joilla voi korvata ne?

Desmond Tutu kertoi Torontossa 1980-luvulla vitsin kuvatakseen Etelä-Afrikan silloista umpikujaa, suunnatonta ongelmien määrää. " Miten voi syödä elefantin? Pala palalta." Tämä Blogikin on eräänlainen elefantti. Sen hoitamisessa on sopivasti puuhaa kaupunkikesäloman ajaksi.

tiistaina, kesäkuuta 21, 2005

Saako Amerikan musta olla iloinen?

Louis Armstrongin iloisuus on rohkaisevaa ja toivoa antavaa, kun ottaa huomioon ne ankeat olosuhteet, joissa hän kasvoi.

Louis Armstrong (synt.4.8.1901) oli lämminhenkinen ja sydämellinen ihminen huolimatta kovasta lapsuudesta Storyvillessa, New Orleansin köyhimmässä osassa.

Isä hylkäsi ja äiti oli holtiton kasvattaja. Nuo ongelmat eivät toki ole vain mustien ongelmia!

Louis joutui nuorisorikollisuudesta mustien poikien kasvatuskotiiin kahdeksi vuodeksi. Siellä hän oppi soittamaan kornettia. Teini-ikäisenä hän kuljetti päivisin hiiliä ja soitti öisin kapakoissa ja lauloi kadunkulmissa. Tästä nuoresta pojasta kasvoi ihailtu Satchmo.

Täällä Euroopassa ei tulla usein ajatelleeksi, että afroamerikkalaisissakin on kaikenlaisia ihmisiä niin kuin kuin meissä suomalaisissakin. Rikkaita ja köyhiä, katkeria ja onnellisia, oppimattomia ja intellektuelleja, hurskaita ja roistoja.

Kiinnostavaa on, että monet afroamerikkalaiset sanovat jo suoraan, että he ovat onnellisia siitä, että elävät Amerikassa eivätkä suunnattomien ongelmien Afrikassa.

Muistettakoon, että orjuutta oli Afrikan sisälläkin ja on yhä. Jostakin syystä afrikkalaisten ja arabien keskuudessa käyty ja edelleen käynnissä oleva orjakauppa vain unohdetaan. On jotenkin poliittisesti sopivampaa muistella Yhdysvaltojen 130 vuoden takaista mustien orjuuttamista.

Samassa maailmassa ja kuitenkin eri maailmoissa

Puhummeko samasta laulusta, kun puhumme laulusta What a Wonderful World? Minä puhun laulusta, joka pursuaa elämäniloa keskellä pimeää maailmaa. Laulusta, joka syntyi New Yorkissa elokuun 16. päivänä 1967 ja tuli suosikkisäveleksi Englannissa jo seuraavana vuonna, vuonna 1968. Laulusta, jota olen kuunnellut vuosikausia kotona kasetilta.

Puhuvatko muut laulusta, joka tuli tunnetuksi vasta 20 vuotta myöhemmin elokuvasta Good Morning, Vietnam? Samasta laulustako? Laulusta What a Wonderful World, josta pidän selvin päin, kirkkaassa päivänvalossa. Kenen laulu se on?

sunnuntaina, kesäkuuta 19, 2005

Muistoja ja tunnustuksia: Rock around the Clock

Täytyy tunnustaa, että on sittenkin popmusiikkia, joka koskettaa minua. Se liittyy hyvin henkilökohtaisiin muistoihin. Mieheni ja minä tutustuimme teinijuhlissa ja siellä soi meille ikimuistokseksi tuleva kappale: Bill Haley & His Comets "Rock around the Clock". Mieheni laittoi tämän tutun levyn äsken soimaan, kun puhuttiin musiikista.

Olimme olleet kumpikin ulkomailla edellisenä kesänä, Englannissa kansainvälisellä mansikanpoimimisleirillä ja vaihto-oppilaana Amerikassa. Osasimme rokata. Osaamme vieläkin, ainakin hääpäivänä ja lastemme häissä.

Poikaystäväni, tuleva mieheni soitti pianoa ja piti kovasti musiikista. Muistoina noilta vuosilta ovat lähinnä Heino Kasken ja Sibeliuksen pianokappaleet, joita hän harjoitteli ja tietysti Glenn Millerin In the Mood. Mieheni onkin paljon kaikkiruokaisempi musiikin suhteen kuin minä.

Voisin lisätä popmusiikkikoriini vielä yhden laulun, jota suorastaan rakastan: Louis Armstrong & What a Wonderful World. Tuskinpa maailmassa lienee yhtään ihmistä, joka ei pitäisi siitä?

Geenivirhe

Minulla täytyy olla jonkinlainen geenivirhe: En pidä - enkä ole koskaan pitänyt - kahvista, alkoholista (en edes shampanjasta), Coca Colasta, juustosta, timanteista, tupakasta, oluesta, kaviaarista enkä popmusiikista. Enkä minkkiturkeista.

Minua ei ollenkaan häiritse, jos muut pitävät kaikista noista, kunhan saan olla sopivan etäisyyden päässä tupakansavusta ja hienoista (=pahanhajuisista) ranskalaisista juustoista. Kun olin AFS-vaihto-oppilaana Amerikassa, vastenmielisyyteni Coca Colaa ja inkivääriolutta kohtaan herätti miltei paheksuntaa, mutta meni ulkomaalaisuuteni tiliin. Mutta suomalainen, joka ei pidä kahvista ja viinasta herättää syviä epäluuloja. Omituisuuteni tunkee minut marginaaliin, elintapatoisinajattelijaksi.

Tästä geenivirheestä on ollut enimmäkseen hyötyä. Säästyy rahaa ja mieliharmia, kun ei ole kiusausta noihin kalliisiin mielihaluihin. Ehkä olen vain geneettisesti 100-prosenttinen torpantyttö, joka pitää lähdevedestä, pelimannimusiikista ja uunijuustosta.

Jaa, mutta entä kaikki ne kirjat, Earl Grey -tee, Sacher-kakku, Mövenpickin suklaajäätelö, Mozart, Vivaldi ja Rameau? Niistä minä pidän. Minulla täytyy olla jokin geenivirhe. Olenko yksin vai onko meitä muitakin?

Ehkä meitä on kaksi: Toinen kirjallisuustesti paljasti, että olen kirjallisesti kahtia jakaantunut persona: Stone Soup ja T.S. Eliot.


HASH(0x8bfe020)
Your alter poet is Thomas Stearns Eliot. For you,
life rocks pretty hard!


Who is Your Alter Poet?
brought to you by Quizilla

keskiviikkona, kesäkuuta 15, 2005

Kaksi viikkoa bloggaajana

Kaksi viikkoa bloggaajana on ohi. On mahdollista aloittaa nollapisteestä (=ei tiedä, mikä on HTML, luulee koodeja hieroglyfeiksi) ja rakentaa itselleen parissa viikossa ahkeralla työllä ikioma vaappuva saippualaatikko ja pitää sieltä muutama puhe. Kiitos ystävällisistä nyökkäyksistä ja lempeistä kommenteista. Kansalainen Blogisisko lähtee muutamaksi päiväksi pienelle aikamatkalle keskiaikaan. Voikaa hyvin. See you soon.:)

tiistaina, kesäkuuta 14, 2005

Lapsenryöstöjä ja muuta yhteiskunnallisuutta

Tämän aamun Helsingin Sanomat kertoo, että intialainen järjestö on maksanut rikollisille, jotta nämä ryöstäisivät lapsia adoptoitaviksi ulkomaille. (HS 15.6.2004). New Yorkissa voi nähdä maanalaisten asemilla satoja ilmoituksia ja valokuvia ryöstetyistä lapsista. Suurin osa heistä oli toisen vanhemman avioeron jälkeen ryöstämiä lapsia, mutta lukemattomat lapset täysin vieraiden ihmisten ryöstämiä. Monissa maissa lapsia täytyy vahtia koko ajan, ettei näitä varastettaisi.

Meitä tyttökirjojen kirjoittajia pidetään usein nostalgiaan taipuvaisina romanttisina täteinä, mutta meidän kirjojemme aiheet voivat olla liiankin ajankohtaisia. Viime syksynä ilmestyneessä kirjassani kerron lapsenryöstöstä 1500-luvun Suomessa. Sama aihe on koskettanut minua aikaisemminkin, silloin 1800-luvun ilmiönä.

Lapsena ajattelin, että laulu ”Pieni nokipoika” oli hauska ja jännittävä. Reipas poika kiipeää innoissaan katonharjalle ja alkaa nuohota savupiippua, niin kuin olin nähnyt nuohoojien tekevän kotikaupunkini puutalojen katoilla. Jotain surullista laulun sävelmässä kuitenkin oli.

Vasta aikuisena minulle paljastui karmea totuus: entisaikojen nokipojat kiipesivät takasta ylös savupiippuun ja nuohosivat savupiipun omalla hennolla ruumiillaan.

Mette kirjoitti 12.6. Charles Kingleystä, ”Vellamon lasten isästä”. Kingsleyn kirjassa pieni nokipoika Tom kuolee ja pääsee kuoltuaan veden maailmaan. Nokipoikien kohtalo järkytti minua. Pieni nokipoika ilmestyi minunkin kirjoihini. Torontolainen ajuri kertoo vuonna 1906 näin lapsuudestaan Euroopassa:

- Oma isä möi minut nokipojaksi, kun olin vasta viisivuotias, sanoi herra Miller. – Luoja sen hänelle anteeksi antakoon, minä en voi.Toiset pojat oli varastettu kaduilta ja kotipihoistaan.
- Meidän piti kiivetä savupiipun sisälle, vaikka se oli silloin jo lailla kielletty. Noessa elimme, nukuimme ja söimme. Moni poika kuoli pienenä, yski itsensä kuoliaaksi. Minulla taitavat olla keuhkot rautaa, kun sen kestin. Riski poika olin jo silloin, sanoi herra Miller ylpeänä.
- Kovaa se oli, vielä nytkin näen painajaisunta, että herra Morris huutaa rämisevällä äänellä ja käskee kiivetä savupiippuun.
- Seitsenvuotiaana karkasin ja jouduin kaivokseen. Laitonta oli sekin, liian nuori olin kaivokseen, kun en ollut vielä kymmenvuotias.
- Sitten hyvä tohtori Erion, tämän meidän tohtorin isä, haki minut sieltä pois ja vei yhteen kyläpahaiseen letittämään herrasväelle olkihattuja, tuollaisia niin kuin on Aurora-neidillä.
- Oli siinä minulle kaupunkilaispojalle ihmettelemistä, lehmät ja kaikki, en ollut moisia nähnyt. Siellä minusta tuli hevosmies. Yhdelle hevoselle kaikki suruni kuiskailin, se oli minun ensimmäinen ystäväni.
”Aurora ja villikyyhkysten aika. 1995

sunnuntaina, kesäkuuta 12, 2005

Big Trousers

Tällä paikalla oli kuva, jossa tavaratalon omistaja Schwab näyttää valokuvaajalle "maailman suurimpia housuja".
Valokuva: Matti Amnell

lauantaina, kesäkuuta 11, 2005

Lihavia miehiä ja naisia

"Miehet ovat kaikki harvinaisen lihavia ja lihavuus yleensä sitä lajia joka puistattaa katsojaa, tuo mieleen vesipöhön ja on enimmäkseen seurausta liiallisesta ryyppäämisestä,tuosta pahasta tavasta, johon monilla suomalaisilla tuntuu olevan taipumusta. Suomessa on kymmenittäin niin lihavia miehiä ettei yksikään englantilainen ikinä kykenisi niihin mittoihin rasvoittumaan, yksikin sellainen valloittaa koko vossikan penkin, ja hänen ranteittensa ja nilkkojensa rasvapoimut vaikuttavat täysin uskomattomilta ensi kertaa nähtyinä; katsoja jää ihmettelemään miten mikään tuoli, mitkään kiesit saattavat kestää moista painoa. Suunnattoman lihavat miehet ovat varmasti epämiellyttävimpiä Suomen omituisuuksien joukossa."

Näin kirjoittaa Mrs. Alec Tweedie kirjassaan "Matkalla Suomessa 1896".

-C- kirjoittaa blogissaan laihdutuslääkkeistä. Suurin osa meistä laihduttaa koko ajan. Mikä meitä oikein lihottaa?

Beale Street, Memphis, Tennessee. Siellä alkoi blues. Siellä on myös vuonna 1876 perustettu A. Schwabin tavaratalo, jossa näin maailman suurimmat miestenhousut. Mutta nekään eivät olleet tarpeeksi suuret eräälle asiakkaalle, kertoi tavaratalon omistaja herra Schwab. Amerikkalaisia moititaan erityisen lihaviksi. Montignac moittii amerikkalaisen ruokavalion leviämistä syyksi lihavuuteen. Mutta onko se totta?

Vanhoista maalauksista ja kirjoista ilmenee, että lihavia on ollut aina. Suomessakin oltiin lihavia kauan ennen hampurilaispaikkojen tuloa Suomeen, kuten Ethel Brilliana Tweedyn kirjasta käy ilmi. Kuitenkin tuntuu siltä, että lihavia ihmisiä on nykyään vielä enemmän kuin ennen.

Monia ihmisiä lihottaa stressi. Olisiko mahdollista, että kaikki maailman huolet lihottavat meitä? Koskaan ennen eivät ole koko maailman onnettomuudet, sodat ja muut tragediat tulleet yhtä nopeasti kaikkien tietoisuuteen. Syömmekö me kaikki suruumme?

Agatha Christie ja P. D. James

Kouvolassa on menossa dekkaripäivät. Dekkaripäivät täyttää ensi kesänä 10 vuotta.

Omat dekkarisuosikkini ovat Agatha Christie ja P.D. James. Jos vertaisin heitä, sanoisin, että Christie on romantikko ja P.D. James realisti.

Christien kirjojen maailma on monessa suhteessa viktoriaaninen, ja tapahtumapaikkoina ovat eksoottiset kaukaiset paikat tai kuvakirjamaisen kaunis englantilainen maaseutu.

P.D. James kuvaa meidän aikamme Englantia, yhtä hyvin arvokkaita katedraaleja ja yläluokan hienostuneita asuntoja kuin surkeita slummeja. Rikosten motiivit tulevat usein muutoksista avioliitto-, adoptio- ja eläkelaissa, ja henkilöt ovat kaikista yhteiskuntaluokista.

Kirjailija kuvaa henkilöittensä lapsuuden traumoja ja ympäristön paineita, mutta mukana ei ole vain sääli, vaan myös oikeus. P.D. James pitää kirjallisena esikuvanaan klassista englantilaista salapoliisiromaania, varsinkin Dorothy L. Sayersiä, mutta yhdistää siihen yhteiskunnallisen realismin, joka hänen hienon tyylinsä ohella on saanut kriittiset kirjallisuudenarvostelijat pitämään hänen kirjojaan merkittävinä.

P.D. James on sitä mieltä, että klassinen englantilainen salapoliisiromaani on niin kuin anglikaaninen kirkko. " Sillä on vahvat perinteet, se on suvaitsevainen, kunnioittaa älyä ja on moraaliltaan ehdoton."

perjantaina, kesäkuuta 10, 2005

Mikä salapoliisiromaaneissa kiehtoo?


Kuvassa P. D. James vuonna 2014 . Public domain photo.

”Nykyajan ihminen istuu kotonaan levottomassa suurkaupungissa monen lukon takana, pelkää murtovarkaita ja terroristeja ja rentoutuu lukemalla pienestä kylästä, jonka rauha ja moraalinen järjestys järkkyvät murhan vuoksi, mutta palautuvat lopulta ennalleen.

Salapoliisiromaanien lukijat ovat älykkäitä ja vaativat kirjalta paljon. Heillä on usko hyvyyteen, järjestykseen ja onneen. He uskovat järjelliseen maailmankaikkeuteen, jossa asiat selviävät lopulta.” Näin ajattelee P. D. James, joka on itsekin salapoliisiromaanien kirjoittaja.

Kun Conan Doyle julkaisi yli sata vuotta sitten ensimmäisen kirjansa Sherlock Holmesista, joku kriitikko arveli, että salapoliisiromaani tulee olemaan vain ohimenevä oikku kirjallisuudenlajina. Mutta näin ei ole käynyt. Salapoliisiromaanit ovat säilyttäneet suosionsa ja tulleet suorastaan salonkikelpoisiksi. Parhaat kirjailijat innostuvat kirjoittamaan niitä Suomessakin.

P.D. Jamesin mielestä salapoliisiromaani on paitsi huvitusta ja pakoa omasta turvattomuudesta myös kokeilua syyllisyydestä sekä lukijalle että kirjoittajalle: tunnen syyllisyyttä, olen olemassa. Lukija on kuitenkin turvassa, sillä salapoliisin syyttävä sormi ei osoita koskaan häneen.

Salapoliisiromaani on P.D. Jamesin mielestä nykyajan moraliteetti. Salapoliisi astuu näyttämölle kuin kostonenkeli, paljastaa älyllään ja rohkeudellaan syyllisen ja palauttaa järjestyksen. Salapoliisiromaaneissa ei ole onnellinen loppu, mutta rikollinen paljastuu, joutuu kiinni ja kuolee.On ymmärrettävää, että salapoliisiromaanit eivät ole rikollisten lempiluettavaa, vaan ennemminkin niiden, jotka tuskin koskaan tulevat tekemisiin lain kouran kanssa.

Onko P. D. James oikeassa? Vai onko joitain muita syitä, joiden vuoksi dekkarit kiehtovat entistä enemmän ja klassiset englantilaiset salapoliisiromaanien kirjoittajat kuten Agatha Christie ja P. D. James säilyttävät suosionsa? ©
(Kirjoitus perustuu kirjoittajan omaan artikkeliin P. D. Jamesista.)

torstaina, kesäkuuta 09, 2005

Kirja kuistilla

A former Russian Dacha from Terijoki

On kirjoja, joiden ääreen palaamme yhä uudestaan. Ne ovat kuin uskollisia ystäviä, jotka eivät petä koskaan. Ne ilahduttavat ja lohduttavat, ne palauttavat mieluisia muistoja aikaisemmista kerroista, jolloin olemme niitä lukeneet. Varsinkin kesälomalla palaamme niiden pariin, kun talven vaivat ja kevään kiireet ovat haihtuneet.

On kesäkirjoja, joita olemme lukeneet verannalla, riippumatossa, kesämökillä sateen ropistessa kattoon, uimarannalla, lentokoneessa matkalla lomalle tai vaikkapa parvekkeella tai puistonpenkillä kaupunkikesässä. Joillakin on kesähuvilallaan varsinainen kesäkirjasto, jota ovat lukeneet monet sukupolvet. Mitkä ovat Sinun kesäkirjojasi?

Photo: Anna Amnell
Kuvassa on mieheni isovanhempien Maria ja Oskar Amnellin entinen talo Lohjalla, entinen Terijoen huvila, jonka Oskar kunnosti.

keskiviikkona, kesäkuuta 08, 2005

Unelmien divaani


Olen aina halunnut divaanin, mutta se on jäänyt unelmaksi kuten niin monet muutkin asiat elämässä.

Jo muinaiset roomalaiset lojuivat divaaneilla. Mikäli elokuviin on yhtään luottamista, myös Kleopatra punoi juonia divaanilla maaten. 1700-luvun Ranskassa aatelisnaiset ottivat vieraansa vastaan salongissa divaanin silkkityynyihin nojaten.

Vallankumous ei syössyt vallasta divaania. Päinvastoin, eräs sen suurista taiteilijoista, David, maalasi divaanin pysyvästi taidehistoriaan muotokuvallaan Madame Recamieristä.

Viktoriaanisella ajalla divaani jatkoi voittokulkuaan. Se siirtyi keskiluokan koteihin, kun huonekaluja alettiin tuottaa tehtaissa edullisesti.
Divaanilla saattoi ottaa päivänokoset tai lukea kirjaa kerosiinilampun valossa.

Myös Le Corbusier innostui divaanista ja suunnitteli siitä oman versionsa teräksestä ja nahasta. Pian romanttinen pehmustettu divaani hyljättiin.

Kodikkuus on palannut. Divaani on kuitenkin ylellisyysesine. Sitä ympäröi aina hiukan turhamainen tunnelma, olipa se sitten muotidivaani puutarhassa tai olohuoneen nurkassa komeileva kukikkaalla kankaalla päällystetty pehmeä syli.

Divaani on rentoutumisen ja elämästä nauttimisen symboli. Onko teillä divaania?

Anna Amnell ©

(Lisäys vuonna 2009: Unelma toteutui vuonna 2009, kun muutimme ja ostimme uuteen olohuoneeseen sohvan, johon liittyy divaani. Katso myös kirjoittaminen työnä, jossa kerron divaanin ostamisesta.)

maanantaina, kesäkuuta 06, 2005

Vaikeus on lisäarvo

Viides merkintä/juttu/viesti/kirjoitus/artikkeli (miniartikkeli) omaan blogiin. Kuudes päivä blogin kimpussa. Voisin sanoa raatajakansan hengessä: kun se parasta on ollut, on se ollut työtä ja tuskaa.

Jos ei ole riittävästi aikaa tai jos on nettiavuton kuten minä, tämä Bloggeri ei ole ihanteellinen ratkaisu. Ohjeita on, mutta samat asiat voisi esittää paljon yksinkertaisemmin. Paljon auttaa se, että tulostaa vähitellen ohjeet itselleen opaskirjaseksi. Usein käy nimittäin niin, että löytää hyvät ohjeet, mutta niitä ei löydä enää uudestaan.

Kun etsin Bloggerista ohjeita johonkin pulmatilanteeseen, minulla on usein sellainen tunne kuin penkoisin mahtavan kirjoituslipaston laatikoita ja salalokeroita. Varmaankin se tekee hyvää aivoilleni.

Parasta on se, että tulee kirjoitettua säännöllisesti. Olen laiska päiväkirjan pitäjä, ja käsikirjoituksen muokkaaminen on enimmäkseen entisen tekstin korjaamista. Uutta tekstiä ei tule kirjoitettua tarpeeksi usein.

Mukavaa Bloggerissa on sen kansainvälisyys. Bloginpitäjien harrastustietojen avulla voi löytää jostain blogoversumin toiselta puolen ihmisen, joka pitää samasta kirjasta, samasta musiikista, samoista elokuvista. Ei olekaan enää ainoa maailmassa.

Juuri tämän tunteen koin, kun löysin naisen, joka oli merkinnyt mielikirjakseen (luonnollisesti yhdeksi lukemattomista) Candace Robb -nimisen kirjailijan esikoiskirjan "The Apothecary Rose". Siihen hetkeen mennessä en tiennyt kenestäkään muusta, joka olisi kiinnostunut tästä 1300-luvun Yorkissa elävän naisapteekkarin elämää kuvaavasta historiallisesta romaanista. Kirja on ensimmäinen Owen Archer Mystery -sarjassa.

Olen moittinut kovasti Bloggeria. Jollekin toiselle sen käyttäminen on varmaankin helppoa. Rehellisesesti sanottuna tuo vaikeus ei ole ainoastaan hankalaa. Harrastuksenhan täytyy olla edes jossain mielessä vaikea. Eihän se muuten kiinnosta. Näin vaikeus voikin olla lisäarvo.

sunnuntaina, kesäkuuta 05, 2005

Kevätjuhlat ja medicine show

Saaranblogissa keskustellaan tänään koulujen kevätjuhlista. Saara kertoo tulleensa lastensa koulun juhlasta hämmentyneenä. Ainahan lasten kanssa järjestetyissä tilaisuuksissa sattuu herttaisia kommelluksia, mutta tämä juhla taisi olla omaa luokkaansa kaoottisuudessaan.

Me suomalaiset olemme olleet perinteisesti hyviä juhlien järjestäjiä. Olemme oppineet sen taidon nimenomaan koulujen kevät- ja joulujuhlista. Opettajat ovat järjestäneet ne vuorotellen, ja harjoittelut ovat tapahtuneet koulutunneilla. Tietääkseni kouluhallitus kielsi tällaisen menettelyn välillä: koulutunteja ei saanut tuhlata. Nyt on palattu entiseen käytäntöön. Mutta onko jotain välillä unohtunut?

Saara kirjoitti, että juhla muistutti jotain TV-ohjelmaa. Hän mainitsi sen nimenkin, mutta kun katson niin harvoin TV-tä, se oli minulle aivan outo. Siitä tuli kuitenkin mieleen tilanne Pohjois-Amerikassa. Siellä juhlat olivat monesti kaoottisia, mikään ei alkanut ajallaan. Oli ihan samanlaista kuin Saaran kuvauksessa.

Amerikkalaisten TV-ohjelmien takana on varmaankin medicine show -perinne. Kiertävällä rohtojen kaupistelijalla oli mukanaan soittajia, laulajia tai sirkustemppujen tekijöitä. Kun saavuttiin uudelle paikkakunnalle, viihdyttäjät houkuttelivat paikalle yleisöä. Välillä rohtokauppias mainosti tuotteitaan. Kauppa kävi. Kun luin ensi kerran medicine showsta, huomasin, että sehän oli aivan samanlaisella kaavalla vedetty kuin nykyajan tyypillinen TV-show.

Sitä minä aina ihmettelen, miksi sieltä Amerikasta tuodaan tänne aina ne kaikkein typerimmät ideat.

lauantaina, kesäkuuta 04, 2005

Kuin Jukolan veljekset aapisen kimpussa

Kuten Hanhensulka edellisen aiheen keskustelussa ystävällisesti neuvoo, Bloggerilla on runsaasti ohjeita blogin tekemiseen. Niitä olenkin tutkinut jo pari päivää ällistyneenä ja suu mutrussa niin kuin Jukolan veljekset aapista.

Eilen loksahti jotain aivoissani. Tajusin, että blogiohjeen hieroglyfit olivatkin reseptejä, joilla on oma sanastonsa. Tämän oivalluksen syynä olivat ohjeet blogin värien valinnasta. Ne esitti taiteilija, joka kirjoitti helppotajuisesti.

Nyt ymmärrän myös sen blogikeskeisyyden, jota ihmettelin vielä jokin aika sitten joissakin aloittelevissa blogisteissa. Mutta kuten Hanhensulka kirjoitti lastussaan, blogin syntymistä voi verrata lapsen syntymään. Eräs englanninkielinen julkaisu mainostaakin: syntynyt terve blogi.

Kaikissa ei tätä alkuhaparointia ole nähtävissä. Esimerkiksi Prospero astui blogimaailman areenalle kuin ammattilainen, soitti heti omaa säveltään.

Uskon, että tässä vaiheessa vain harva osuu blogilleni. Siksi voin varmaankin kuvailla nyt rauhassa näitä aloittelijan tunteita. Jospa ne rohkaisisivat myöhemmin jonkun muunkin aloittamaan blogin.

Vihje kansalaisopistoille: perustakaa blogikurssi. Suomi oppi lukemaan alkuhankaluuksista huolimatta. Kyllä me opimme myös bloggaamaan.

perjantaina, kesäkuuta 03, 2005

Sukkia ja hieroglyfejä "tietyssä iässä"

Tänä aamuna huomasin, että olin joutunut lukkojen taakse: en päässyt tuttuihin blogeihin. Aina tuli tyly vastaus "Can't connect to local MySQL server through socket/tmp/mysql.sock".

Se ilmoitus olisi voinut olla yhtä hyvin hepreaa tai muinaisegyptiläistä hieroglyfikirjoitusta. Mistä ihmeen sukista nyt on kysymys?

Keksin etsiä vastausta internetmaailman raamatusta Googlesta. Neuvoja löytyi, mutta ne oli kirjoitettu samoilla hieroglyfeillä kuin ongelmalauseenikin.

Soitin pojalleni. Selvisi, että puhe oli "porteista". Sanoin, että tässähän täytyy nähtävästi opetella uusi kieli - ja tällä en tarkoittanut toista kotikieltämme englantia. Hänen vastauksensa ei lohduttanut minua: täytyy oppia useita tällaisia hieroglyfi-kieliä!

Soitin sisarelleni, oikealle fyysiselle pikkusiskolleni. Hän on minun kaltaiseni late bloomer, joka on alkanut "toisen uran" (second career) saavutettuaan "tietyn iän" (kuten ranskalaiset hienotunteisesti sanovat), opiskelee yliopistossa. Opintojen loppuvaiheessa täytyy nykyään suorittaa ns. tietokoneen ajokortti. Se saa kuulemma keski-ikäisten naisopiskelijoiden posket punoittamaan tenteissä. Samoista tenteistä nuoret opiskelijat suoriutuvat hetkessä.

Blogien pitäisi olla tavallisen ihmisen äänitorvia. Myös tietynikäinen nainen tai mies saa nousta omalle virtuaaliselle saippualaatikolleen ja kertoa, mitä ajattelee maailman menosta. Mutta onko tekniikka esteenä? Kuka keksii laittaa todella yksinkertaiset ohjeet perusblogin pitämiseen?

torstaina, kesäkuuta 02, 2005

Blogisiskot

Ensimmäinen Blogisisko-kirjoitukseni (6/2005)
Olen antautunut. Blogalisaatio on vallannut minutkin. Blogeissa ravaaminen on vetäissyt mukaan blogosfääriin. Joku voisi sanoa, että blogomania on vallannut minut. Mutta en ole yksin.Bloggaajia on näinä aikoina yli 10 miljoonaa, kertoo eräs amerikkalainen naisten nettijulkaisu. Tarkoittaneeko tämä pelkästään Amerikkaa vai koko maailmaa?

Minusta on tullut Blogisisko. Sama nettijulkaisu kertookin, että 56 prosenttia bloginpitäjistä on naisia. Vaikka suurin osa bloggaajista on nuoria, uskollisimpia lienevät aikuiset naiset. Blogit ovat yksi keino luoda naisverkostoja.


Bloginpitäjät kirjoittavat blogeihinsa keskimäärin kerran kahdessa viikossa. Aika yllättävää? Se blogiverkosto, jossa olen käynyt, on paljon aktiivisempaa. Ehkäpä nämä uudet kommunikaatiokeinot, kännykkä ja internet, sopivat meille muuten niin vähäpuheisille suomalaisille.

Blogin aloittaminen on vaikeaa. Tähän asti olen selvinnyt yksin. No, täytyy tunnustaa: on ollut yksi käynti Kirjailijan häiriöklinikalla. Muuten en olisi edes tässä vaiheessa. Onko olemassa helppoja sääntöjä bloggaamiseen? Tällä menolla tämä blogi on pitkään ns. riisuttu malli ilman linkkejä. Kiitos teille kaikille, jotka olette olleet innostamassa.